Ekat työpäivät takana

Moi! Ihmettely jatkuu Jakartassa ja pari työpäivää on takana. Mulla on ihan positiiviset fiilikset ainakin tähän asti ja oon saanut jopa tuttuja, niin ulkomaalaisia kuin paikallisiakin.

Työmatkat ja ulkona liikkuminen yleensäkin on ehdottomasti suurin jännitysmomentti. Olin pelännyt jo kauan sitä miten pääsisin ekana aamuna töihin, koska työpaikka on "valtatien", Professori Tohtori Satrio-tien varrella kuten on mun residenssinikin, mutta eri puolella tietä. Mietein pääni puhki kuinka pääsisin tämän tien yli, koska se on tosiaan aivan mahdoton tehtävä kun katsoo tuota menoa. Autot ja erityisesti tuhannet mopot viuhuu ohi koko ajan, niitä tulee solkenaan ja kauheeta vauhtia. Luulen ettei niitä paljon kiinnostaisi pysähtyä jos pomppaan tielle. Jännitti siis, että jos kävelen töihin, niin miten pääsen tuon tien yli. Taksi on toinen vaihtoehto, mutta mullahan oli vaan isompia 50.000 rp seteleitä enkä tiennyt voiko niin suurella maksaa taksissa. Eikä mulla ollut hajuakaan miten taksi edes tilataan tai pysäytetään, tai meneekö niitä edes tuolla Satrio-tiellä. Ei auttanut muu kuin kokeilla kepillä jäätä. Kysyin alakerran vartijaltamme, miten saan taksin. Hän napsautti sormia ja nuori apupoika juoksi paikalle, hänelle annettiin avainsanat "taksi..bluebird (luotettava taksiyhtiö)", poika katosi ja tuli hetken kuluttua taksin kyydissä takaisin. Mun olis ehkä pitänyt maksaa jotain sille pojalle mutta kaikki nämä lahjonnat ja tipit on mulle niin uusia juttuja etten sitten edes hoksannut. Taksi vei mut töihin ja se maksoi 13.000 rp, ojensin 50.000 setelini pahoittelujen kera ja taksi sanoi vaan "okei okei", ja antoi 30.000 rp mulle takaisin. Tulin myöhemmin huomaamaan, että tällainen tippisysteemi on ihan standardi. Tai sitten ne vain vedättää mua länsimaalaista ymmärtämätöntä. Joka tapauksessa kyse on max. parista eurosta joten annoin olla. Pääsinpähän elävänä töihin.

Suomen Suurlähetystö on Mega Kuninganin bisnesalueella suuren toimistorakennuksen 9. kerroksessa. Siellä on töissä viisi suomalaista ja vähän useampi paikallinen henkilö ja kaikki on todella mukavia. Sain ihan kunnon tehtäviäkin jo joten rupeamastani täällä tulee varmana antoisa. Niin ja mulla on myös oma työhuone hienolla näköalalla :)

Koin pieniä ilonhetkiä töitten jälkeen. Mun piti nimittäin vaihtaa dollareita rupiaksi ja käydä passikuvassa viisumianomusta varten ja olin aikaisemmin huomannut että tällaisena paikallisten kieltä taitamattomana, uutena hölmistyneenä tyyppinä on hirmuvaikeaa saada hoidetuksi mitä yksinkertaisimpiakaan asioita. Olin nimittäin etsinyt pankkia jo tovin: mm. edellisenä päivänä seikkailullani Mal Ambasadoriin jolloin pitkien kyselyjen jälkeen tultiin siihen tulokseen että pankki olikin jo kiinni, ja töitten jälkeen jonkun pankin löydettyäni useassa kerroksessa harhailtuani väärien ohjeiden takia selvisi että sekin pankki oli oikeastaan jo kiinni. Tuntuu siis niin vaikealta saada mitään tehtyä. Mutta kun taas menin Mal Ambasadoriin ja sain hyviä englanninkielisiä ohjeita ja ihmiset ymmärsi mitä halusin, löysin oikeat paikat ja sekä rahat että passikuvat tuli. Niin pieni asia, ja niin suuri helpotuksen tunne :)

Toinen ilonaihe oli se että löysin kohdan mistä kuolemanvaarallisen Satrio-tien voi ylittää :) yhdessä kohtaa useat ihmiset menee yli yhdessä, niitä kerääntyy iso joukko ja sitten kaikki vain lähtee uhmaamaan liikennettä. Meen siinä sivussa ihmismuurin suojassa ja uskon ettei autoilijat halua lommoja menopeleihinsä :) Samassa kohtaa seisoo myös poliiseja jotka joskus pysäyttävät liikenteen niin että tien voi ylittää. Liikennevalot vois olla hyvä idea, mutta epäilen vahvasti noudattaisiko kukaan niitä.

Kävelin Satriotietä pitkin kotiin ja sain huomata, että ohi suhahtavat autot ja mopot vielä kestää ja niitä saa varotuksi, samoin kuumuuden voi vielä sietää, samoin ihmisten tuijotukset ja liikenteen melun ja tööttäilyt, mutta hirveitä pakokaasuja ei kestä. Kaikki miljoonat autot ja mopot tekee niin mielettömiä päästöjä, että pää kipeytyy koko loppupäiväksi kitkeristä bensankatkuista. En osannut edes kuvitella mitä ihmiset tarkoitti sillä kun ne sanoi että ei ole kivaa mennä kävellen pakokaasujen takia. Nyt tiedän. Siksikin aion ottaa taksin niin usein kuin mahdollista. Loppujen lopuksi yksi työmatka maksaa noin euron joten ehkä sen voi terveytensä puolesta investoida :)

Vaikken ole ollut täällä vielä montakaan päivää, oon saanut oikein hyvän käsityksen Jakartan kaduista. Mieletöntä köyhyyttä, kaaosta ja sotkua. Siksi on aivan ihanaa olla töissä kivassa toimistossa ja asua normaalissa huoneessa, koska niiden ulkopuolella kaikki on jotenkin niin absurdia ja erikoista. Odotan innolla sitä vaihetta jolloin kulttuurishokki laantuu ja tottuisin Jakartaan. Ettei tuntuisi aina siltä, että kun astuu ovesta ulos alkaa sama henkiinjäämistarina. Oon nähnyt jo niin paljon absurdeja ja ihmeellisiä juttuja ettei aina tiedä pitäiskö itkeä vai nauraa. Mutta huumorilla on toistaiseksi kaikesta selvitty.

Mutta ei Jakartan oloni oikeastaan ole sen hullumpi. Ihmiset on aivan mahtavia ja ystävällisiä ja tuntuu että erityisesti länsimaalaisena saa vielä enemmän ystävällisyyttä paikallisilta. Tapasin eilen lounaalla muita pohjoismaalaisia suurlähetystöharjoittelijoita, kolme tanskalaista, yhden ruotsalaisen ja yhden norjalaisen. Tosi hyviä tyyppejä kaikki ja toivon että me voidaan reissailla ja hengata yhdessä. Muut harjoittelijat on olleet täällä jo kesästä ja tuntevat olonsa jo paljon kotoisemmaksi. Ne suunnittelee reissua kolmen viikon päästä, ei tiedä vielä minne, mutta silloin on pitkä viikonloppu kun Ramadan loppuu. Aion ehdottomasti lyöttäytyä mukaan, että näkisi vähän muutakin kuin tätä mun hullua kotikatua.

Toissapäivänä oli täällä oloni tähänastinen kohokohta. Etsiskelin jo kauan sitten yhdistyksiä tms ohjelmaa mitä Jakartan ulkomaalaiset järjestää ja löysin JICC:n, Jakarta International Community Choirin. Ajattelin että sehän on mua varten, saisin laulaa ja tavata uusia ihmisiä. Niillä oli harjoitukset maanantaina ja päätin osallistua. Se oli paras päätökseni aikoihin, koska mulla oli aivan mahtava ilta! No, alku ei sujunut ihan nappiin koska taksini kierrätytti mua ympäri kaupunkia 40 minuuttia ennenkuin löysi paikan. Välillä se pysäytti ja kyseli ihmisiltä tietä. Loppulaskusta tulikin noin 35.000 rp (suurinpiirtein 3 euroa) ja kun annoin 40.000, se kuski piti taas hyvällä omallatunnolla loput. Totesin myöhemmin että se tyyppi varmaan tahallaan vedätti mua että sais isomman liksan. Ärsyttää, etten osaa kieltä enkä voi sanoa sille suoria sanoja.

Kuoroharjoitukset järjestetään American Clubilla missä on kaunis iso talo ja uima-allas pihalla! Siinä pätsissä hikoillessani himoitsin sitä allasta. Kuorolaisia on noin 40-50, enimmäkseen indonesialaisia mutta joukossa oli myös yksi saksalainenkin nainen, yksi intialainen ja pari muuta valkoihoista joiden alkuperää en tiedä. Yhteinen kieli oli englanti, ja meneillään oli harjoitukset joulukonserttia varten. Mut otettiin todella lämpimästi vastaan, indonesialaiset jopa lapsenomaisesti taisteli siitä kuka saa seisoa mun vieressä rivissä :) niitten biisit on kivoja, mm. Notre Damin kellonsoittajasta ja Broadway musikaaleista. Suureen osaan lauluista on tehty koreografia, eli liikkeet ja tanssit kuuluu asiaan. Mulla oli aivan upea ilta. Porukka oli ihan kaikenikäistä, enimmäkseen mun ikäistä tosin, miehiä ja naisia. Jokaisen laulun jälkeen naurettiin ja taputettiin. Tunnelma oli siis tosi iloinen :) indonesialaiset halusi myös mielellään tehdä koreografioita niin usein kuin mahdollista ja toisin kuin Suomessa, ketään ei tippaakaan hävettänyt vetää ihan täysillä. Liikuttavaa oli myös se kuinka harjoituksen loputtua 15 ihmistä kerääntyi miettimään miten mut saataisiin turvallisesti kotiin sieltä, asun meinaa aina kaukana. Lopulta yksi mun lähistöllä asuva kuorolainen heitti mut autollaan mun luokse, vaikka sille itselle tuli melkein 30 min kiertotietä. Kiitos Hendri.