A little Christmas greeting from Thailand

Many greetings from Thailand!!! Just a little update to wish everyone a nice holiday time and a very happy new year! Rob and I have been here for 6 days now and are having a lovely holiday! We spent Christmas in the little beach town of Ao Nang close to Krabi and arrived yesterday to our New Year Eve's destination Ko Phangan, the 5th largest island of Thailand just off the east coast of the country. We are staying at Cookies Salad-resort where we have a cute bungalow overlooking one of the best beaches of the island. Today it's a bit cloudy but it's still constantly hot, around 32 degrees night and day :) very happy holidays to our friends around the world and more updates will follow! You can see some travel photos in Rob's picasa album.

Weekend in Yogyakarta - day 1!

This nice December weekend was reserved for a little trip to Yogyakarta with my faithful travel buddy Catharina. Yogyakarta is said to be the cultural capital of Indonesia and since we already in September found quite cheap AirAsia flights there, we of course wanted to see the place.
Yogyakarta, or "Yogya" in Indonesia, is close to the southern coast of central Java and a one hour flight from Jakarta. There are also very cheap night trains there, but as we only had the weekend off, flying was more realistic.

Friday the 18th December was Muslim New Year and a public holiday, so we arrived in Yogya already at 7 AM. We had a booking in Green Garden Bed & Breakfast which was recommended by our friends and had got so excellent reviews in the web that we of course took it. A driver from the bed and breakfast was welcoming us at the airport and drove us immeadiately around the city showing us some important places. He spoke only in Indonesian to us, and we were happy to realise that we actually understood everything! There are many more tourists in Yogya than in Jakarta and that's why many people speak good English there. But our driver warned us that there is a mafia in the city which is only after our money. Ah, we know Indonesia already, this was no news. He said that if people with amazingly good English start talking to us, soon they will take us to some kind of art exhibition or gallery which has total rip-off prices. And indeed, during that day in Yogya, three men tried this trick on us. They come to you and try to start a friendly conversation, always with "oh where are you from!" but after a few of those questions you just get too tired to even chat with them. For the first time in my life, one vendor actually thought I'm from the Czech Republic, which was quite surprising.

Anyway, after our little driving tour we were taken to our bed & breakfast a bit outside the city. It is such a lovely place! It is a big house, a family-run business, with a huge living room downstairs and some bedrooms upstairs. In the living room there are couches and a huge Christmas tree and Christmas music playing all the time :) I felt instantly like home. The place is run by a Dutch/Indonesian couple and they welcomed us very warmly. Because there was a lot of breakfast still on the table, they asked us to join the breakfast session right away.

Our nice breakfast table

On the dinner table they have the flags of nationalities currently present in the house, and the Finnish and Danish flags were instantly added to the group. The Dutch man showed us around the house and he showed us our room - we have a cute little double bed and even a computer with internet in our room! And then he told us what we can do in the city. For going to the city, he offered we can borrow their bikes, even if it is a service normally only granted for those staying a minimum of three nights. It has to be admitted though, that it is a little expensive for Indonesian standards (12,50 eur/person/night), but it was really worth it.

So off we went to try our luck with bikes in Indonesian traffic. Whatever you buy in Indonesia is always bad quality, and this applied to our bikes too, but when we got used to the fact that our seats are moving about and same with the handles, we managed just fine. The roads are in bad condition and the cars and motorbikes are a true stress factor here, but we managed just fine and all the locals were cheering us happily. And when Catharina removed her long-sleeved shirt and only wore her little top, she heard even more greetings and quite some "I love you"s :D If anyone thinks that Asians are shy and introvert people, Indonesia will prove them wrong ;)

Organised motorbike-park on the main shopping street Jalan Malioboro

Yogya is a special place in Indonesia because it is kind of an autonomy and is ruled by a sultan. And indeed you can see many differences to Jakarta there. It is as if there is some organisation in this city, there's for example a bicycle lane!!! And transporting anybody on your motorcycle is illegal, so no ojeks in Yogya. There are also normal traffic lights instead of police officers stopping the cars so that pedestrians can cross. We arrived to the main shopping street Malioboro and parked our bikes in a designated motorcycle + bike parking area which is supervised by guys in orange vests. We received parking tickets and would need to pay them 1000 rupiahs (around 0,08 euros) for looking after our vehicles. During the following three hours we walked around the entire shopping street and listened again to numerous annoying "miss! miss! cheap price! have a look!"-speeches.

Markets

We also discovered soon that the whole city is all about Batik. Batik is a traditional Javanese textile with certain colours and figures. Actually, Batik is a really big deal in Indonesia. It is the official wear at pretty much any occasions, for example weddings, and for example at our office, Friday is a Batik day and my male colleagues usually wear Batik then. Indonesia is extremely proud of its Batik especially because in October this year, UNESCO designated it as a Masterpiece of Oral and Intangible Heritage of Humanity. Everything for sale was something out of Batik and sorry Indonesians but I don't really like it, so this time I could save my money. However Catharina is totally into Batik and she made many good deals, she bought for example a little batik dress for her cousin, a batik computer bag, batik fabric for having something made out of it later, two batik purses and whatnot.

Food warungs along the street. You will get a meal for less than 0,40 euros,
but you may also get a disease...

Walking around in a huge crowd, in this extreme heat, listening to all the sellers is extremely exhausting and we both were nearly collapsing but we still wanted to see the bird market and the so called water temple before heading back to our accommodation, so we managed to go there with our very last energy, and when we finally reached the bird market and saw not only the birds and hen but also the rabbits, cats, dogs, lizards and maany other animals in their cages there, it suddenly hit me that Indonesia is the biggest bird flu country in the world and authorities warn especially about bird markets and about close contact with any birds, so I literally ran out of the market. With my health problems in this country I sure would get the bird flu if it was present in this market, and bird flu is serious because it usually leads to death :/

Animals for sale at the bird market. It was hard to leave this cute kitten behind.

So we decided to see the water castle instead. There's a little hill behind the bird market with ruins of a castle on it. Somewhere downhill from the castle there's supposed to be some kind of pools but we never found them, so we just checked out the castle ruins instead which however were very nice and the first kind of "historical" thing I have seen in this country. At the castle we met the three most adorable little girls ever, they wanted to take photos with us and after having seen the photo, they all kissed me on the hand :)

Visiting the Water Castle of Yogyakarta

By that time we were probably at least 5 kms away from our bike park and were too tired to take any more steps, so we decided to get public transportation back to our bikes. In Yogya, the most typical kind of public transportation is becak - a bike which has a seat for two (two Asians - or one decent size westerner) in front of it, and the idea is that you sit on the seat and the bike driver takes you where you want for the price you manage to negotiate. Of course these becaks are everywhere and the drivers annoy people all the time by trying to get customers. We told one driver we'd like to have a ride to our bike park and he asked around 1,30 euros for the two of us, and even if that was twice as much as we'd heard it should be, we took the offer anyway. The seat was quite small for the two of us but we managed to fit somehow, and the poor man started biking. Based on the way he was trying to catch his breath and how he had to actually walk and push us sometimes, we came to the conclusion that he probably charged us more because he saw that we will require some more work :D and very unfortunately for the man, the whole way was uphill. But it was a really nice little bike ride. When we were halfway to our destination, we spotted a massage place and asked our driver to leave us there.

Yogyakarta street and becaks

It was the first massage of my life. We both really needed it because our feet were aching from all the walking and we dead tired. A 1,5 hour massage cost only 2,5 euros so we also got body scrubs for around 2 euros each. And what a lovely experience it was! Two Indonesian girls massaged our feet, legs, hands, arms, back, neck, head and face. It was sometimes hard for me because I tickle so much and sometimes it even hurt but all in all it was truly wonderful. She even massaged my every single toe, then cracked them all, then she cracked my every single finger and my back. When the time was up we didn't even want to leave. But it really was a relaxing experience and I will definitely try to lure Rob to come to a massage with me in Thailand ;)

Before heading back to our accommodation we went to have dinner in a German restaurant called Bladok and even if it cost 5 euros (veeery expensive for a meal here), I took mashed potatoes and Norwegian salmon and can't get over of how good it was! After the dinner we biked back to our little bed & breakfast on the dark streets. We had only slept around 3 hours the night before because our wake up for our early flight was already 3 AM, so we were very exhausted and despite some party invitations from Catharina's Indonesian friend who happened to be in town at the same time, we went to bed early. To be continued!

Sairaslomalla...

Ja taitaa olla taas pienen pävityksen paikka! Mitä onkaan tapahtunut viime päivityksestä kahdeksan päivää sitten? Vastaus: ei paljon mitään!

Viime uutisten mukaan mun elimistöön oli siis päässyt sinnikäs loinen. Valitettavasti se taisi viihtyä mun suolessa niin hyvin, ettei antanut vahvojen antibioottienkaan häätää sitä pois. Aloin viikko sitten metronidazol-antibioottikuurin tätä loista vastaan. Lääkäri määräsi 750 mg kolmesti päivässä ja varoitti että siitä voi tulla huono olo. Seuraavat päivät oli kärsimystä. Koko ajan tuntui, että tulee oksennus. Makuuasennossa oli ihan hyvä olla, mutta jos istumaan nousi niin tuntui että laatta lentää heti. Aika pian olin siis vuoteen omana. Myös antibiootista aiheutuva ällöttävä metallinmaku suussa edesauttoi voimaan pahoin. Eikä todellakaan tehnyt mieli syödä yhtään mitään. Antibiootti pitää ottaa ruuan kanssa, ja mun tuttu kaurapuuroni teki tehtävänsä. Neljännen kaurapuuropäivän jälkeen alkoi kuitenkin olla todellisia vaikeuksia saada sitä alas. Piti keskittyä jokaiseen lusikalliseen, rauhassa, niin että vatsassa olisi jotain. Tätä seurasi viikonloppuna hyvin voimakas selkäsärky ja kun vessassa huomasin virtsan olevan aivan ihmeellisen tummaa, soitin lääkärille uudestaan ja kysyin mitäs tää nyt on.

Lääkäri käski tulla klinikalle uudestaan, minne menin suoraan puhelun jälkeen sunnuntaina. Loisen tappamiseen tarkoitettu antibiootti oli jo tässä vaiheessa heikentänyt mua paljon, ja käveleminen oli yhtä huojumista ja tietysti jännitti, koskahan lentää puurot katuun. Klinikalla virtsanäytteestä paljastui hyvin uhkaavan näköinen virtsatientulehdus. Tuloksia odotellessa mun oli hyvin vaikea olla odotushuoneessa tuolilla istuma-asennossa, ja mut ohjattiin sängylle. Siellä pötköttäessäni lääkäri tuli kyselemään vointia, ja sehän ei olisi voinut olla paljon huonompi. Tämä lääkäri kysyi kuinka paljon metronidazolia mulle määrättiin, ja kun sanoin että 750 mg x 3 hän hämmästeli että se on kyllä liikaa mun kokoon nähden. Käski pitää vuorokauden tauon aineesta ja jatkaa sitten 500 mg x 3 annoksella. Olin niin huonona etten olisi päässyt klinikalta pois, joten mulle annettiin pahoinvointia estävää ainetta suoraan suoneen. Vaapuin kotiin ja sairaspetiini. Lääkärit olivat virtsatietulehduksesta hyvin huolissaan ja määräsivät mut ultraääneen seuraavana päivänä. Huomasin myöhemmin sairaalalaskusta, että olivat sitten veloittaneet mua 15 euroa tuosta sänkynsä käytöstä :D ja peräti myös pahoinvointilääkkeen pistokohtaan laitetusta laastarista!

Maanantaina siis uudestaan klinikalle, ultraääni vuorossa. Onneksi sieltä ei löytynyt mitään ihmeellistä.
Oon tässä matkalla kolhiintuessani tullut hyvin epäluuloiseksi paikallisia lääkäreitä kohtaan, ei vähiten siksi että edellinen lähes tainnutti mut melkein tuplasta antibioottimäärästä. Joten keksin pyytää nyt päästä heidän kansainvälisten neuvonantajiensa puheille. SOS-klinikallahan on myös länkkärilääkäreitä töissä, mutta koska Indonesiassa ulkomaalainen ei saa harjoittaa lääkärin ammattia, he ovat vain "neuvonantajia" mutta eivät siis saa määrätä lääkkeitä. Lääkäri kysyi että mitä antibioottia virtsatietulehdukseeni käytettiin - vastaus: ei mitään! Huomasin vasta itsekin siinä, että se oltiin todettu sunnuntaina ja ilmeisesti mua silloin tavannut lääkäri oli dokumentteihinsa kirjoittanut sopivan antibiootin nimen, muttei ollut muistanut antaa sitä mulle. Itsehän olin edellisenä päivänä ollut niin lääkepöllyissä etten ollut muistanut kysyä. Noh, uudet antibiootit kehiin ja popsin kahta antioottia vuoteessani koko viikon. Välillä oli niin huono olo etten voinut kirjoittaa edes tekstaria - ja suussa tuntuvan maun takia vesikin oksetti.

Keskiviikkona oli kauan odotetun tilaisuuden aika - Suomen Suurlähetystön itsenäisyyspäivävastaanotto suurlähettilään residenssillä, mihin oli kutsuttu 600 vierasta ja kunniavieraana presidentti Martti Ahtisaari! Sinne oli pakko päästä, ja sain kuin sainkin korkkarit jalkaan ja tukan kammatuksi - huojuin kutsuille, otin pari valokuvaa ja taksilla takas sänkyyn.

Loppuviikon vietin sängyssä ja eilen perjantaina oli vihdoinkin viimeisten antibioottitablettien aika. Ironista että jouduin viettämään koko viikon sängyssä - en enää itse sairauksien vaan niiden lääkitysten takia. Tänäaamuna menin sitten antamaan virtsa- ja ulostenäytteet nähdäkseni onko antibiootit tehonneet. Onneksi virtsan lukemat oli ennallaan, eli se vaara ohi. Mutta loinen ei ollut poistunut mihinkään. Valitettavasti kuulun siis niiden 50% joukkoon joita metronidazol ei auta. Ja tosiaan, tuntuu kuin tuolla mahassa joku elävä otus lymyilisikin. Vatsassa käy kova mekkala, se on ison ja turvonneen näköinen, hyvin kosketusarka ja jos syön jotain, mahalaukun seinämiä polttelee terävästi. Loinen kommentoi ruokavalintojani äänekkäästi möyryämällä ja mahalaukun seinämiä jyskien. Kyllä välillä on pannut miettimään, kunpa ei vanhanakaan tarvisi paljon sairauksista kärsiä. Mutta yritän pysyä toiveikkaana jos saisi tuon viheliäisen vieraan vielä karkotettua. Sain uuden seitsemän päivän antibioottikuurin - onneksi jotain eri valmistetta, jossa ei pitäisi olla niin pahat sivuvaikutukset. Sapettaa silti kun viikon taistelu olikin tehty ihan turhaan. Mulla on nyt kahden kuukauden sairastelun myötä lähtenyt Indonesiassa noin 5 kg painoa pois, mutta ei huolta, kyllä meikäläiselle ne vielä takaisin tulee ;) nyt uudella kuurilla ensi viikkoon!

Tautia pukkaa taas!

Huonoja ja hyviä uutisia luvassa! Huonot ensin tottakai: oon koko tämän viikon ollut hyvin kipeänä. Muutaman viime päivän ajan vatsa on ollut turvonnut ja tosi kivulias. En ole pariin päivään syönyt mitään, ja silti jo sängystä noustessa vatsa on iso ja pömpöllään kuin ilmapallo, vaikkei siellä ole mitään sisällä. Mahalaukun seinämiä särkee ja polttelee ja koko vatsa on kosketusarka. Tällä viikolla on ollut hyvin vaikeaa olla töissä vatsasäryn takia. Varsinkin eilen kipu ylsi selkään ja suorassa seisominen oli melkein mahdotonta, kylkiä särki lepoasennossakin. Ja anteeksi vaan suorapuheisuuteni, mutta tähän liittyy myös elämäni pahin ripuli. Viime yönä heräsin sitten kovaan kuumeeseen, mittasin 39,3 astetta. Otin buranaa millä kuume laski vähän, sitten huojuin residenssin pihaan missä vartija tilasi mulle taksin suoraan päivystävälle lääkäriasemalle, kansainväliselle SOS:lle. Siellä otettiin aamuyöllä kunnon verikokeet sekä uloste- ja virtsanäyte. Tuloksia odotellessa nukuin osastolla aamuun asti.

Aamulla sitten tuli vihdoin vastaus: ulostenäytteestä löytyi parasiitti nimeltä Blastocystis Hominis. Se on alkueläin joka asustelee mun suolessa ja tekee siellä kiusaa. Sen saa saastuneesta vedestä, enkä ymmärrä miten sen sain koska juon pelkkää pullovettä ja oon ollut erittäin varovainen hygienian kanssa. Mutta en ole poikkeus, täällä on yhdellä jos toisellakin jo löydetty ameebaa sun muuta loista. Sain juuri tätä parasiittia varten tarkoitettua antibioottia noin viikon kuurin, ja lääkärin mukaan oireiden ja kuumeen pitäisi mennä ohi viikonlopun aikana. Vähän jänskättää tämä antibiootti, koska sen sivuvaikutuksena on ilmoitettu pahoinvointisuus ja jo nyt tuntuu siltä että oksettaa jos pysyy seisaallaan. Mutta toivottavasti menisi tämän kuurin myötä nyt kaikki oireet ohi ja elämä voittaisi taas.

Hyvät uutiset tässä on ne, että vihdoinkin on löydetty mun mysteeristen oireiden aiheuttaja ja sille on olemassa selkeä lääke. Oon sairastellut nyt niin paljon suurimman osan ajastani täällä, että mun mielestä voisin jo pian tervehtyäkin, varsinkin kun niin kauan odotettu joululoma on jo ihan nurkan takana. Lääkärin mukaan oon saattanut kantaa tätä parasiittia jo sen parin kuukauden kun oon ollut vatsavaivaisena, toivon että tämä nyt selittäisi nekin ongelmat.

Tämännäköiset kaverit mongertaa suolessani

Nyt oon taas kaurapuurolinjalla ja makoilen sängyssäni telkkaria katsellen ja netissä surffailen. Näin sadekaudella satelee kovasti erityisesti iltapäivinä, nytkin täällä räiskii raju ukkonen. Harmittaa kyllä hiukan että jouduin vuoteen omaksi, koska viikonlopuksi oli monia pikku suunnitelmia. Mutta nyt odotan toiveikkaana tämän antibioottikuurin yli ja toivon että koko kahden viimekuukauden tuska on pian muisto vain! Näin siis tänään Indonesiassa. Mukavaa viikonloppua, rakkaat lukijani!

Mangga Dua

On Sunday morning Catharina and I visited the supposedly cheapest market in Jakarta, Mangga Dua. It was a fascinating experience. We live in South Jakarta and Mangga Dua is in the northern part, so the taxi ride there was a pretty long drive on the toll road, but only cost us 5 euros altogether. We passed one of Jakarta's main streets and I almost got tears of joy in my eyes to see that the main street was cut off from motor traffic at that time as it was the "car-free Sunday". Bicycle riders were happily driving on the huge street and for those few hours, the air finally smelled like something else than Diesel. Maybe there is hope for Jakarta after all?!

Mangga Dua is a huge, confusing complex of cheap stuff and a mecca for pirate or fake products' friends. The market is an indoor one, the vendors have their small stalls there and keep shouting to get you come look at their products. Lanes between the vendor shops are extremely narrow and absolutely crammed with people. So you want to go to Mangga Dua with a whole lot of patience and good nerves. But come to think of it, you actually need good nerves everywhere in Indonesia.

In Mangga Dua they have separate markets for cheap electronics or cheap "other" stuff and this time, the "other" stuff market was our main destination. We were on our best bargaining mood but unfortunately we discovered that this market really had quite a fixed-price policy. In the market they sell mainly cheap (read: fake) bags and shoes, watches, jewellery, DVDs and CDs and there was also a section for Christmas decorations where we had some confusing moments staring at Christmas tree decoration balls bigger than our heads. I bought two nice watches for less than 10 eur and miraculously they are still working now after 3 days :) There were no other westerners at the market that day so obviously we heard several "hello misters" again. This time, after we got extra many "hello misters" from a group of guys, we looked at them suspiciously and questioned: "mister? You sure?" and the whole group burst in laughter, correcting themselves: "hello Sister! Sister!"

Our main interest in Mangga Dua this time was the scarf-department. I always freeze in our airconditioned office and therefore bough a 100% pashmina scarf which cost around 7 euros and I also got a really pretty scarf, made of an interesting silk/pineapple fabric, for grandma. We were also really happy to find a local candy store, even if the only country selling truly good, tasty candy is my beloved Finland, Indonesian dried mango and different kinds of peanuts are not too bad either. To end the shopping experience, we went to pick up some fast food in Tony Jack's. And this story is worth sharing. Tony Jack's is an Indonesian fast food chain, cheaper than McDonald's (a Big Mac meal equivalent costs around 2,20 euros) but nowhere as good. The story with Tony Jack's is that the manager of McDonald's in Indonesia got into some kind of argument with the McDonald's corporation and therefore decided to change his McDonald's restaurants into Tony Jack's restaurants. In October this year, 13 restaurants in Jakarta were changed like this. In real childish spirit, even the slogan of Tony Jack's goes Better than the "other one". Again, welcome to Indonesia!

Pikkujoulua!

Hyvää adventtiaikaa täältä tropiikista! Joulutunnelmaa on saatu aikaiseksi Indonesiassakin. Kauppakeskuksiin on laitettu kuusia ja joissakin soi joulumusiikki. Ihmiset puhuu joululomasuunnitelmistaan. Ja minä en malta odottaa että saan avata ekan luukun kotiväen lähettämästä joulukalenterista :)

Perjantaina oli muslimien pyhäpäivä Idul Adha. Silloin uhrataan eläimiä, lähinnä vuohia tai lehmiä, Allahille ja jo viikko ennen h-hetkeä eläinparkoja tuodaan teitten viereen odottamaan teloitustaan. Viime viikon kuului siis Jakartan kaduilta määkinää ja ammuuta ja siellä ne elukat kökötteli autoteitten vieressä mopojen pöristellessä ohi. Idul Adhana perheet kokoontuu yhteen juhlimaan, ripustavat ostamansa eläimen jaloista roikkumaan (yleensä autotallin eteen, mihin kuulemma on tarkoitusta varten rakennettu koukkukin) ja leikkaavat niiltä kurkun auki ja veri virtaa. Olin jo etukäteen päättänyt etten poistu huoneestani perjantaina etten vahingossakaan joudu kuulemaan tai näkemään tätä kauheutta, mutta jouduin lopulta käymään kaupassa. Täysin vasten tahtoani kuljin kahden talon ohi joiden edessä perheet, niin lapset kuin aikuisetkin, ilosta hihkuen nylki vuohia. Kaduilla haisi eläinten ruhot. Ja rukouksia tottakai kaikui kuin viimeistä päivää. Ostin uudet korvatulpat, katkerana siitä että eläinten kiljunta ja moskeijojen huuto herätti mut vapaapäivänä jo puoli seitsemältä aamulla.

Samalla reissulla kävin salilla. Olen jo aikaisemminkin maininnut siitä että Indonesiassa ei riitä se että musiikki on erittäin kovalla. Sen on oltava niin kovalla, että ikkunaruudut helisee ja lattiat tärisee. Ja tähän eroavaisuuteen en pysty totuttelemaan. Olin nimittäin spinning-tunnilla, missä pienen huoneen megakokoiset kajarit oli säädetty täysille. Tämän lisäksi ohjaaja kiljuu mikkiin vaikkei sen ääni siltikään kuulu musiikin yli. Tunnin alussa jouduin pyytämään ohjaajaa säätämään äänenvoimakkuutta hiukan hiljemmalle, koska tuntui siltä että tärykalvot menee hetkenä minä hyvänsä. Se teki työtä käskettyä, mutta käänsi volumen takaisin ylös kolmen minuutin sisällä. Jouduin pitämään käsiä korvilla seuraavien biisien ajan, mutta koska nämä hienovaraiset vinkkini ei tepsineet, marssein kiukuspäissäni protestiksi ulos kesken tunnin. Korvissa soi vielä kauan tämän jälkeen.

Tämän viikonlopun pääohjelma oli kuoroni albumin levytys. Vietettiin siis suurin osa ajasta samalla studiolla missä viime viikkoinen joulukonserttimmekin oli. Levytettiin vain kahdeksan biisiä mutta siinä meni tietysti paljon aikaa koska useita kohtia jouduttiin ottamaan uudestaan. Levyn pitäisi ilmestyä vielä ennen poistumistani Indonesiasta ja sen julkaisemista odottelen innolla.

Eilen illalla olin muutamien kuorolaisten kanssa Jakartan viereisessä pikkukaupungissa nimeltään Tangerang. Vanhalla kuorolaisella ja kaverillamme Putrilla oli 17-vuotissynttärit ja meidät kaikki oltiin kutsuttu. Putri on tosi viehättävä nuori neitokainen ja aivan uskomaton laulajalahjakkuus joka myös soittaa pianoa, rumpuja, bassoa, saksofonia ja varmaan paljon muutakin. Lisäksi se harrastaa karatea. Kävin Putrin luona noin pari kuukautta sitten syyskuussa lauleskelemassa ja soittamassa muutaman kaverin kanssa joten paikka oli tuttu. Ja kyllä oli suuret juhlat! Väkeä oli varmaan 100 henkeä ja mun mittapuun mukaan ne olisi voinut olla jonkun häät. Siellä oli Putrin sukua, pari opettajaa, meitä kuorolaisia ja varmaan kaikki synttärisankarin koulukaverit paikalla. Annoin Putrille lahjaksi pehmoleluhirven jolla on kaulahuivi jossa lukee "greetings from Scandinavia". Juhlissa oli jopa kaksi eri buffet-osastoa, toisessa Indonesialaista ruokaa ja toisessa länsimaista. Tietysti söin länsimaista ruokaa, päihittää kyllä paikalliset nasi gorengit ja nuudelit mennen tullen! En ole pitkiin aikoihin syönyt yhtä hyvin. Juhlat oli myös juuri mun tyyliset, siellä oli ohjelmaakin juontajineen ja aina joku soitti ja lauloi jotain. Me kuorolaiset esitettiin "oh Happy Day" ja oltiin menestys. Seinällä näytettiin diakuvia Putrin lapsuudesta ja kouluajoista ja lisäksi ohjelmassa oli kokoajan kilpailuja vieraille. Loppuillasta Putrin luokkakavereista koostuva bändi esiintyi. Yksi tosi erikoinen yhteensattuma oli se, että yksi Putrin vieraista oli yhden paikallisen yliopiston erittäin arvostettu professori. Olin viikkoa aikaisemmin ollut töiden puolesta EU:n ja Unicefin lastenoikeustilaisuudessa missä samainen professori oli puhujana! Professori lauloi hienosti kappaleen "My Way" Putrille.

Vasemmalta: Synttärisankari Putri, minä sekä kuorokaverit Poppy, Rani ja Henry

Sain kyydin kotiin kahdelta kuorolaiselta, joiden kanssa innostuttiin laulamaan kotimatkalla. Oli mahtavaa ajella öisen Jakartan läpi ja vedettiin kuorolaulujamme kolmiäänisesti. Nämä ihmiset on niin musikaalisia ja niin lahjakkaita, että niitten kanssa hoilottaminen, esiintymisestä puhumattakaan, on etuoikeus.

Ja taas on sunnuntai-ilta ja meikäläinen valmistautuu uuteen viikkoon. Ei ole mitään ihmeempiä odotettavissa ensi viikolle, paitsi suurlähetystön kohta lähestyvä itsenäisyyspäiväjuhla. Ruotsin suurlähetystön henkilökunta valmistelee EU-puheenjohtajana arvovieraitaan varten oikeaa Lucia-kulkuetta, johon lupauduin mukaan. Meillä alkaa harjoitukset huomenna maanantaina Ruotsin suurlähettilään residenssissä. Mukavaa lauleskella pian taas vanhoja tuttuja Lucialauluja! Viikko jatkuu siis yhtä musiikillisissa merkeissä kuin tämä viikonloppukin. Mukavaa joulunodotusta siihen asti!

A little observation

A few days ago I learned something interesting. In the mornings and in the evenings, poor-looking people stand by a big street close to my place and hold their index finger up in the air as if trying to stop a taxi. But I don't think they'd actually afford a taxi, and if they would, why would they all be standing there by the streetside, like 5-10 metres between each of them.

I have had a lot of different speculations about their intentions. Either they try to make you stop your car there, then rob you, or they sell something illegal from their pockets, or they are prostitutes (well, there are also men amongst them). The other day, on my way to a meeting, I drove past this place again with one of our embassy drivers and finally remembered to ask what these people are doing and why are they standing here.

And he said, that the street in question leads to a bigger and busier street with some traffic regulations: during the worst rush hours, cars are supposed to have at least three passengers to be allowed to use those streets. It's a way to keep the number of cars down. So if you are going to drive on one of these regulated streets but have less than three passengers in your car, to avoid a possible fine from the police, you can pick up one of these people standing by the roadside and voilà. For this service, you would pay maybe something like 10 000 rupiahs (75 cents) for that person. Then the person takes a cheap bus back to his starting location and waits for the next car, which has too few passengers, to pick him up.

The police doesn't inspect cars with diplomatic plates nor taxis, so that's why this regulation hasn't really concerned me. But this is actually how some Jakartans make their income. I've never seen a car haul and pick up any of those persons.

Rafting and Choir concert

On Saturday I had my first ever river rafting experience. And it was great!! There were about 11 of us who decided we needed to get out of Jakarta again and we headed to Bogor area in West Java, around 2-3 hours drive from Jakarta. There it's much more hilly and now during the rain season the rivers should be good for rafting. Our destination was Citarik river in Sukabumi, supposedly the best place in Indonesia for rafting.

Finally at the rafting place, we got our life vests and helmets and were loaded on a little truck (!!) which drove the bumpiest, steepest, smallest and worst road ever upstream where our boats waited. Our group was split up into three boats and skilled instructors hopped on as well. After a short course on how to behave in the stream (either paddle forwards, backwards, stop paddling or in a threatening situation get down on the bottom of the boat), we took off. The river was level 3+ from a difficulty scale from 1 to 5 and the trip was really enjoyable! And we got extremely wet from top to toe. Oh gosh it was fun. Best about it were the beautiful views surrounding the river; rice fields, jungle, total greenness everywhere. Absolutely huge lizards were lying everywhere on big rocks and watching, bored, how our joyful entourage floated by. The rafting lasted only 2 hours, but we were absolutely exhausted and slept the entire way back to Jakarta.

Sunday was just as fun and just as exhausting. I have been a member of Jakarta International Community Choir since I arrived here and it was finally our Annual Concert day. First of all, singing in a choir is totally different in Indonesia. The people here have such passion for performing and being on stage. Almost all of our songs had some sort of choreography and even costumes, so the concert itself is also a very visual experience for the audience. While my old choirs in Finland would rehearse the music to the smallest detail, making sure that every single tone goes right, the choir here doesn't make it such a big deal, as long as everyone looks like they really enjoy singing together. I have to say joining this choir is one of the best decisions I've made in Indonesia. The people there are absolutely amazing and a lot of fun. And as the common language is English, I haven't had such a hard time knowing what's going on :)

Here all the girls in our choir are performing "Santa Baby",
with the idea of acting as sexy as possible :D

On Sunday we had two consequtive shows and I was especially happy to have some of my friends in the audience :) Two of my colleagues, Leila and Ella and two other embassy trainees, Catharina and Johanna, came to see the show, which was really great! Our repertoire consisted of some Christmas songs, one song from Walt Disney's Notre Dame, some ABBA, songs from Broadway musicals and international songs from all over the world - China, Japan, Indonesia, the Netherlands etc. As we kept changing costumes, the green room got quite hectic at times as we didn't have much time to change. But all in all I think we offered two great, sold-out shows and even made it to the Metro News morning broadcast the next day! Metro News is the national tv news producer in Indonesia and you can see the programme here (our part is in the very end). Our choir will still deliver a few Christmas concerts in shopping malls and small events right until Christmas - I will join one of them on December 6th when we perform at an American Christmas brunch. This following weekend will be music-filled too, as we're then recording our album!

We also sang a Chinese song, "Da Hai", with matching costumes of course!
Here we're posing in the green room just before getting on stage.

The whole choir after two successful shows!

Can Indonesia change?

The Jakarta Post has published quite an interesting letter, describes also my feelings very well! Read it here.

Singaporen rentoutumisloma

Terve! Ja taas on mahtava viikonloppu takana. Kuten tuossa aiemmin tuli todettua, menin Catharinan kanssa Singaporeen visiitille. Singaporeen on Jakartasta reilun tunnin lento ja meidän menopaluuliput tuli maksamaan noin 70 euroa per pää, eli pakkohan se mahdollisuus oli käyttää. Lennettiin halpalentoyhtiöllä AirAsialla perjantai-iltana Jakartasta ja palattiin takaisin myöhään sunnuntai-iltana. Kaiken kaikkiaan oli aivan erinomainen reissu, vaihteluhan tunnetusti virkistää ja myös mulle tämä oli ihana piristys pitkän sairastelun jälkeen.

Meidän matkahan alkoi perjantaina 13 pvä, ja taikauskoinen tai ei, meidän lentokoneeseen ehtiminen oli aivan hiuskarvan varassa. Lähdettiin kentälle todella ajoissa, mutta 2 km ennen terminaalia liikenne oli täysin jumissa eli mateli noin 1 cm sekunnissa ja mopoja ja autoja jokapuolella eli oltiin ihan motissa ja varmaan kaikilla hermot kireällä kun lentokentälle piti ehtiä. Kun me viimeinkiin päästiin terminaalille asti lähtöselvityksen piti olla jo kiinni koska lennon oli määrä lähteä jo puolen tunnin päästä. Seurasi mieletön juoksu taksilta oikealle tiskille missä kuin ihmeen kaupalla vielä oli joku virkaiija ja saatiin paikat koneeseen mutta virkailija sanoi että lähtöportti menee kiinni 10 minuutin päästä. Päästiin jopa lentokenttäverotiskin pitkän jonon ohi, passintarkastusjonon ohi ja vielä turvatarkastusjononkin ohi ja juostiin kilometritolkulla henkihieverissä ja ehdittiin kuin ehdittiinkin siihen koneeseen :) opetus: perjantai-iltana ei riitä, että varaa lentokentälle menoon nelinkertaisesti aikaa. Jakartassa liikenne on jotain ihan muuta.

Vehreä Singapore

Me rakastuttiin Singaporeen jo maan lentokentällä. Saapumisterminaali oli upea ja freesi, passitarkastuksessa oli tarjolla karkkeja ja lentokenttäkaupassa tarjoiltiin liköörimaistiaisia. Erikoista nähdäkin niin paljon viinipulloja rivissä, koska Jakartassa on vaikeaa löytää muuta kuin olutta, ja jos löytääkin niin se maksaa omaisuuden. Singaporessa me vain käveltiin ympäriinsä (ette voi ikinä arvata miten ihanaa on vaan kävellä vapaasti kaupungissa kunnon leveällä kävelytiellä, eikä kiemurrellen autojen seassa ja yrittäen pysäyttää niitä että pääsee ohi samalla peläten että jääkö alle) ja saatiin hyvä yleiskuva koko kaupungista. Käytiin Chinatownissa ja Little Indiassa eli etnisissä kaupunginosissa, ja muuten vaan hengailtiin, hengitettiin raitista ilmaa ja rentouduttiin. Nautittiin myös aivan suunnattomasti siitä että Singaporessa on paljon turisteja eli länsimaalaiset ei ole mikään harvinainen näky, eli meitä ei tuijotettu, häiritty ja puhuteltu eikä ketään kiinnostanut ottaa meistä kuvia kuten Jakartassa :) me siis sulauduttiin joukkoon ja saatiin siten olla ihan rauhassa ja sitä asiaakaan en varmaan koskaan olisi oppinut arvostamaan ellen olisi voinut kokea Indonesian todellisuutta.

Samaan aikaan oli APECin huippukokous Singaporessa ja myös itse Obama oli kaupungissa. Muutamaan otteeseen teitä suljettiinkin ja hienoja autoja lipui ohi poliisisaattueessa.

Basaari Little Indiassa. Kuvasta ei valitettavasti välity kaikki kukkakoristeiden ja vahvojen mausteiden tuoksut ja rytmikäs intialainen musiikki. Upea tunnelma.

Mulle kävi Singaporessa myös yksi ihan mieletön juttu. Mulla oli nimittäin kolme vuotta sitten Australiassa yksi kiva intialainen kurssikaveri. Aussiaikani jälkeen me ei pidetty kauheasti yhteyttä, ehkä vaihdettiin pari meiliä ja siinä se. Kun sitten kävelin Singaporessa vilkkaimmalla ostoskadulla Orchard Roadilla, kuulin kun joku huusi ”heiiidi” ja kun katsoin niin siinä oli ilmi elävänä tämä kurssikaveri! Tunnistin sen heti, ja me vietettiin hauska tunti kuulumisten vaihtelemisen merkeissä. Se oli valmistunut Australiasta ja oli nyt Singaporessa töissä.

Meille kävi Catharinan kanssa yksi toinenkin erikoinen juttu, nimittäin kun oltiin aamiaisella Starbucksissa niin meidän lähelle istahti mies jonka kanssa alettiin rupatella. Ilmeni että mies oli australialainen stuertti ja töissä Qantasilla, oli kuulemma juuri samana aamuna lentänyt Lontoosta Singaporeen. Sille oli määrätty viikon vapaa Singaporessa ja työnantajan maksama huone hienossa hotellissa ydinkeskustassa. Mutta sen suunnitelmiin oli tullut muutos, se päätti lähteä pois aikaisemmin ja huone jäisi tyhjilleen. Se kysyi meiltä siis, haluttaisiinko me muuttaa sen huoneeseen ja asua siellä loppuaika. Ei tietenkään sitten yhden yön takia lähdetty muuttamaan ja roudaamaan tavaroitamme vanhasta hotellista uuteen, ja lisäksi mua epäilytti koko tyyppi. Lopulta tajusin mikä siinä eniten hämäsi: sillä oli viikset. Saako sturteilla oikeasti olla viikset??

Ostoskatu Orchard Road jouluvaloineen

Singaporesta sanotaan että siellä on tylsää ja liiankin steriiliä. Mutta jos on elänyt Jakartassa vähänkin aikaa, Singapore tuntuu sivistyksen kehdolta ja visiitti siellä on todellinen ilo. Olin tosiaan unohtanut miltä luonto tuoksuu, ja me käveltiin joka paikkaan vain koska se oli mahdollista. Kaupunki tuntui lisäksi tosi hiljaiselta koska missään ei ollut tungosta, julkinen liikenne toimi ja kaikkialla on todella puhdasta. Itse asiassa syy siihen puhtauteen on kovat sakot kaikesta roskaamisesta ja jopa sylkemisestä. Me rakastettiin sitä että joka puolella oli jo joulukoristeita ja joulukuusia ja kun kuljettiin ostoskadulla illan pimetessä, kadulla soitti menevä bändi ja ihmiset oli iloisia ja vapautuneen näköisiä. Pariskunnat piti kädestä kiinni ja jopa ilmasto oli paljon mieluisampi; ei missään nimessä yhtä tunkkaisen kostea kuin Jakartassa. Yksi fundamentaalinen ero Singaporen ja Jakartan ihmisissä tuntuisi lyhyen tarkkailun perusteella olevan se, että Singaporessa voi nauttia elämästä. Elämä ei ole jatkuvaa henkiinjäämiskamppailua ja kituuttamista.

Me löydettiin kaupoista länsimaalaisia karkkeja ja mussutettiinkin niitä onnellisina. Kyllä vasta huomattiin, mitä kaikkea oltiin oltu paitsi. Sitä sanotaan, että vasta kun on juonut Singapore Slingin, on todella käynyt Singaporessa. Eli maistettiin sellaiset lauantain lounaan yhteydessä ja valitettavasti mun vatsakivut alkoi heti ja kesti kolme tuntia. Se oli niin sietämätöntä, että päätin mennä lääkärille saman tien. Enpä toivonut liikoja, koska olen tavannut jo kolme eri lääkäriä tämän vaivani takia mutta kukaan ei ole osannut auttaa. Mutta Singapore on kuulu hyvistä sairaaloistaan ja sinne Indonesialaiset meneekin jos tarvitsevat kunnon hoitoa. Äidin ja Robin pitäisi saada mitalit upeasta avustaan, ne löysi mulle oikean lääkäriaseman nimen ja numeron ja sinne sitten meninkin. Ja onneksi menin, koska tämä lääkäri määräsi jotain lääkettä joka on tähän asti tepsinyt. Singapore paransi jopa mun mystisen vatsani (olen silti huomannut, että lääkkestäkin huolimatta vatsaa sattuu syönnin jälkeen jos on syönyt liikaa tai jos ruoka oli vähänkin mausteista)!

Singapore pysyy puhtaana ja turvallisena kun sakotetaan ja kunnolla.

Singapore on selkeästi kalliimpi kuin Indonesia, mutta tottakai Suomea edullisempi. Me ei liiemmin shoppailtu, mutta mentiin silti Little Indian Mustafa Centeriin missä myydään edullisia, aitoja hajuvesiä. Kolme pulloa tarttui mukaan. Catharina osti myös tyynynpäällisiä ja jadekoruja. Vaatekaupat oli samat Mangot, Zarat yms kuin Suomessakin, joten niihin ei edes vaivauduttu menemään. Itse himoitsin myös toinen toistaan tunnelmallisempia teekauppoja missä myytiin hienoja, vaikkakin kalliita teepurkkeja. En kyllä pysty lopettamaan Singaporen hehkuttamista! Oli vaan niin ihanaa nähdä kunnon edistyksellinen maa vaihteeksi, missä kukaan ei kulje ryysyissä paljain jaloin tai polta roskia tien varressa. Ja missään ei lemunnut ällöttävä mätänevän saasteen löyhkä! Sitä oikein pani miettimään, miten ihmeessä Indonesia voitaisiin ”pelastaa”. Toivottomaltahan se tuntuu, kun ihmisiä on niin älyttömästi ja tästä ja monista muistakin syistä johtuvia ongelmia riittää.

Minä, Catharina ja Singapore Slingit

Katu Singaporessa. Missä kaikki ihmiset on??

Mutta kyllä Jakartassakin on nyt ollut mukavaa. Ensinnäkin töissä on ollut erityisen kiinnostavaa, koska tällä viikolla on Jakartan suurlähetystön tarkastus ja meillä on kylässä kolme tarkastajaa Suomesta jotka tutkivat meidän nurkat ja haastattelevat koko henkilökunnan ja voivat siten ehdottaa parannuksia tai muutoksia toimintaan jne. Tarkastajat ei suinkaan tulleet tyhjin käsin, lähetystömme ruokatilan pöydällä odotteli maanantaina viisi Fazerin suklaalevyä, valtavat määrät ruisleipää ja Musta Leima-juustoa!! Oonkin hiiviskellyt keittiössä päivien mittaan nauttimassa ;)

Maanantain mahtava asia oli se, että niin tarkastajat kuin edustuston suomalaiset työntekijätkin oltiin kutsuttu suurlähettilään virka-asuntoon lounaalle, ja saatiinkin tosi hyvää ruokaa. Normaalisti tällainen mässäily ei olisi tullut kuulonkaan koska se tarkoittaisi sitä että makaisin vuoteen omana vatsavaivaisena loppupäivän, mutta Singaporen ihmelääkkeen ansiosta vatsassa ei polttanut yhtään ja sain vihdoinkin nauttia ruoasta tarvitsematta murehtia siitä, kuinka sairaana olen loppupäivän.

Kollegani Ivan tuli myös maanantaina työmatkaltaan Suomesta. Ivan toi mukana tuliaisia ja kyllä täytyy sanoa että se oli kuin jouluaatto: äiti ja siskot oli tehneet ihanan joulukalenterin mulle kertomatta mitään ja Ivan toi sen vaan mun työhuoneeseen sanoen että ”tämä muuten on äidiltäsi”. Lisäksi Ivan toi mulle Robin lähetyksen Suomesta, ihanan upouuden pikku miniläppärin!! Olen niin onnessani, vanha tietokoneenromuni vetelee jo viimeisiään. Kyllä oli suunnaton nautinto, että kun taksissa ruuhkassa istuessani mietin mitäs siinä tekisi tai käyttäisi aikaa hyödyksi, niin muistin että mullahan on mahtava läppäri laukussa ja otin sen esiin ja katselin leffoja :) tässä kohtaa huomautan että pyysin tottakai kuskia ensin lukitsemaan ovet (minkä ne täällä tosin yleensä tekee muutenkin) koska ei olisi eka kerta kun joltain viedään autosta tavarat suoraan sylistä.

Tämän viikon kuoroharjoitukset oli rankat koska meidän joulukonsertti on jo tulevana sunnuntaina ja kaikki biisit koreografioineen täytyy tietty osata ulkoa ja mulla on ollut aika vähän kortilla enkä ole ehtinyt harjoittelemaan niitä. Meillä tulee kyllä olemaan aivan mahtava show; lauletaan kaikenlaista ABBAsta joululauluihin ja Broadway-musikaaleista jazzklassikoihin ja useita biisejä varten täytyy oikein vaihtaa vaatteita ja hankkia rekvisiittaa jne. Esimerkiksi mun täytyy vaihtaa vaatetusta tuon 75 minuutin shown aikana noin 4 kertaa :D Oon tosi onnellinen siitä että sain jopa viisi lippua myytyä konserttiin, aina kivaa kun on tuttuja naamoja yleisössä :)

Sokerina pohjalla, kun tulin maanantaina lopen uupuneena kotiin 3 tunnin kuoroharjoituksista, meidän vartija antoi portilla mulle postissa tulleen paketin: Robin äiti lähetti Prahasta kaikenlaista kivaa joulun odotukseen. Kylläpä mua täällä muistetaan! :)