30.9.2009
News: Giant Baby
Maybe you have already heard the news last week, that Indonesia's heaviest-ever newborn was born in North Sumatra last Thursday. The huge baby is called Akbar - the Great in Arabic. He weighed 8.7 kgs and measured 62 cm at birth!! This weekend's Jakarta Post reported that his father Muhammad Hasanuddin said to the media: "I'm very happy that my baby and his mother are in good health. I hope I can afford to feed the baby enough, because he needs more milk than other babies".
23.9.2009
Eka Warung-kokemukseni
Tänä iltana tein tosi tyhmän tempun, sellaisen mistä on varoiteltu paljon. Ostin ruokaa tienvarren "kojusta", warungista. Sehän on tunnettu tosiasia että matkusteltaessa erityisesti tänne kaakkoon maha menee sekaisin ennemmin tai myöhemmin. Meillä Pohjolassa on niin tiukat hygieniasäännöt ja ruoka valmistetaan niin hyvin, ettei meidän herkät mahamme ole tottuneet minkään sortin bakteeriin tai idän pöpöön. Täällähän näitä pöpöjä riittää ja vaikka kuinka läträän käsidesillä, jotain menee mahaankin. Ei ole meikäläinenkään näiltä jutuilta välttynyt, maha on sekaisin jo toista viikkoa. Ja tämä siitäkin huolimatta, että oon syönyt vain "paremmissa" ravintoloissa tai ihan kunnon kaupan ruokaa, ja lisäksi oon juonut vain ja ainoastaan pullovettä ja pessyt sillä jopa hampaatkin. Suihkussa on oltava tarkkana ettei hanavettä mene suuhun, vain kuorimiskelpoisia hedelmiä saa syödä ja se käsienpesu on pidettävä mielessä. Catharina-kaveri on elänyt samoin ja sai lavantaudin ja siitä parannuttuaan se sai jonkun loisen, parka :(
Yksi aika paha taudinpesäke on juuri ne tuhannet pikkukojut jotka koristaa Jakartan tienvarsia. Ongelman ydin on se, että näillä kojuilla ei tietysti ole vesipistettä, ja yksi työkaveri näkikin miten kojukokki tiskasi astioita katuojan kuravedessä. Köyhyys on niin läsnä, että paljonkohan kokkia haittaa jos turisti saa ripulin kunhan vain itse saa ruokaa pöytään? Ja ketähän kiinnostaa millaiset hygieniastandardit kojun sapuskat täyttää?
Joka tapauksessa ostin juuri tällaisen kopperon nasi gorengia, ja sille on useita syitä:
1. Mun kämpän lähellä ei ole yhtäkään ns. kunnollista ravintolaa, ja kun on pimeää, ei ole turvallista lähteä pitemmälle kuljeksimaan
2. Useat kaverini syö tällaista warung-ruokaa, maha tottuu
3. Tänä nimenomaisena iltana olin erityisen nälkäinen, koska olin juuri juossut kuntosalilla 2,5 km juoksumatolla ja sen jälkeen osallistunut spinningtunnille
4. Seurasin kokin jokaista liikettä, ja päätin että jos ruuan puhtaus antaa aihetta epäilyyn, niin en sitten syö
Mua lyhyempi ja puolet kevyempi mies seisoo yksin pimeän pääkadun varressa kärrynsä kanssa autojen ja mopojen viuhuessa ohi. Kojun takana ilma ei vaihdu, kaasuhella lämmittää jo valmiiksi kuumaa ilmaa. Myyntikärryn takana on vähintään 40 astetta lämmintä ja pieni mies pyyhkii hikipisaroita hihaan. Kärryyn on kirjoitettu "nasi", riisiä. Yritän kysyä tuleeko riisin kanssa kanaa. Mutta hitsi, en muista miten se sanotaan indonesiaksi. Onneksi elekieli riittää. Vastaus on kyllä, riisin mukana tulee kanaa. Kysyin mitä maksaa, harga? Vastaus on delapan ribu rupiah, kahdeksan tuhatta rupiaa, eli 50 senttiä. Kaupat tuli. Mies latoi riisiä ja kananpaloja isoon kasariin, harmikseni sormillaan. No eiköhän pöpöt kuumassa kuole. Katselin vierestä miten mies otti chilipytyn ja alkoi latomaan siitä pannuun. Sanoin stop stop! Ei paljon chiliä. Tidak banyak chili. Mies hymyili, ei sitten. Sanoin ottavani ruuan mukaan. Sitten ei tarvisi arvailla missä astiat on pesty. Muutaman minuutin paistamisen jälkeen mies laittoi annoksen nätisti pahviastiaan ja kysyi haluaisinko salaattia, kurkkua ja tomaattia. Tidak tidak. Ei ei. Vihannekset oli olleet tässä kuumuudessa varmaan koko päivän, niitä ei kannata syödä. Lopuksi mies laittoi pahviastian huolellisesti pieneen muovipussiin, lisäsi sinne lusikan ja pussillisen jotain sipsintapaisia, otti maksun ja toivotti hyvät illanjatkot. Ruoka oli tosi hyvää!! Mutta kahden tunnin päästä maha alkoi murista. Painun nyt pehkuihin ja odotan jännityksellä, mikä mahtaa olla tämän ensimmäisen warung-kokemukseni tulos. Tästä ja muusta lisää lähipäivinä!
Yksi aika paha taudinpesäke on juuri ne tuhannet pikkukojut jotka koristaa Jakartan tienvarsia. Ongelman ydin on se, että näillä kojuilla ei tietysti ole vesipistettä, ja yksi työkaveri näkikin miten kojukokki tiskasi astioita katuojan kuravedessä. Köyhyys on niin läsnä, että paljonkohan kokkia haittaa jos turisti saa ripulin kunhan vain itse saa ruokaa pöytään? Ja ketähän kiinnostaa millaiset hygieniastandardit kojun sapuskat täyttää?
Joka tapauksessa ostin juuri tällaisen kopperon nasi gorengia, ja sille on useita syitä:
1. Mun kämpän lähellä ei ole yhtäkään ns. kunnollista ravintolaa, ja kun on pimeää, ei ole turvallista lähteä pitemmälle kuljeksimaan
2. Useat kaverini syö tällaista warung-ruokaa, maha tottuu
3. Tänä nimenomaisena iltana olin erityisen nälkäinen, koska olin juuri juossut kuntosalilla 2,5 km juoksumatolla ja sen jälkeen osallistunut spinningtunnille
4. Seurasin kokin jokaista liikettä, ja päätin että jos ruuan puhtaus antaa aihetta epäilyyn, niin en sitten syö
Mua lyhyempi ja puolet kevyempi mies seisoo yksin pimeän pääkadun varressa kärrynsä kanssa autojen ja mopojen viuhuessa ohi. Kojun takana ilma ei vaihdu, kaasuhella lämmittää jo valmiiksi kuumaa ilmaa. Myyntikärryn takana on vähintään 40 astetta lämmintä ja pieni mies pyyhkii hikipisaroita hihaan. Kärryyn on kirjoitettu "nasi", riisiä. Yritän kysyä tuleeko riisin kanssa kanaa. Mutta hitsi, en muista miten se sanotaan indonesiaksi. Onneksi elekieli riittää. Vastaus on kyllä, riisin mukana tulee kanaa. Kysyin mitä maksaa, harga? Vastaus on delapan ribu rupiah, kahdeksan tuhatta rupiaa, eli 50 senttiä. Kaupat tuli. Mies latoi riisiä ja kananpaloja isoon kasariin, harmikseni sormillaan. No eiköhän pöpöt kuumassa kuole. Katselin vierestä miten mies otti chilipytyn ja alkoi latomaan siitä pannuun. Sanoin stop stop! Ei paljon chiliä. Tidak banyak chili. Mies hymyili, ei sitten. Sanoin ottavani ruuan mukaan. Sitten ei tarvisi arvailla missä astiat on pesty. Muutaman minuutin paistamisen jälkeen mies laittoi annoksen nätisti pahviastiaan ja kysyi haluaisinko salaattia, kurkkua ja tomaattia. Tidak tidak. Ei ei. Vihannekset oli olleet tässä kuumuudessa varmaan koko päivän, niitä ei kannata syödä. Lopuksi mies laittoi pahviastian huolellisesti pieneen muovipussiin, lisäsi sinne lusikan ja pussillisen jotain sipsintapaisia, otti maksun ja toivotti hyvät illanjatkot. Ruoka oli tosi hyvää!! Mutta kahden tunnin päästä maha alkoi murista. Painun nyt pehkuihin ja odotan jännityksellä, mikä mahtaa olla tämän ensimmäisen warung-kokemukseni tulos. Tästä ja muusta lisää lähipäivinä!
Miksi, Aceh??
Ootteko kuulleet järkyttävät uutiset? Pohjoissumatran autonominen alue Aceh soveltaa islamin sharia-lakia ja on hyväksynyt siihen liittyvän uuden lain, jonka mukaan aviopuolisoaan pettävä henkilö voidaan kivittää kuoliaaksi. Avioliiton ulkopuolisia suhteita harrastava voidaan puolestaan ruoskia. Nyt on menossa myös paljon keskustelua siitä, miten homoja rangaistaan ja pitäisikö varkailta saada leikata käsi irti. Lakia sovelletaan niin muslimeihin kuin muitakin uskontoja tunnustaviin ja astuu voimaan kolmen viikon sisällä. Ihmisoikeusjärjestöt repii hiukset päästään. Kuka haluaa enää matkustaa Acehiin? Mitä mieltä maailma nyt on Indonesiasta? Lakia perusteltiin vain sillä, että hallituksen tehtävänä on opettaa kansalle moraalia ja katsoa että kaikki elää "oikein". Pöyristyttävää.
Nairdah Sydneystä sanoo osuvasti Jakarta Postissa 17.9.2009:
"... a sad day for humanity, a tragid day for Indonesia. Stoning to death (by men) of a defenseless woman is surely no less than a barbaric medieval form of terrorism meant to terrorize all women (but not men) into obedience. It has no role in civilized society"
Toinen mielipide Jakarta Postin kotisivuilta:
"A very sad day indeed for Aceh. This re-enactment of a medieval law in the name of religion is a step backward from a civilized world. However, the bylaw (jinayat) does not include theft, bribery or corruption as punishable crimes.
Instead adulterers, homosexuals, showing affection in public between unmarried couples become serious crimes punishable by death.
Are these religious hypocrites delirious? This is truly a religion rewritten by a few men with an agenda for their own benefit.
Religion should progress with time, but instead it has shifted into reverse gear.
The irony of all religious hypocrisies that this part of the world was actually wiped out by a tsunami. And aid from all over the world has poured in to rebuild Aceh while modern changes can make this place a truly livable province. That vision is overshadowed by religious zealots who expect everyone in Aceh to live in the dark ages..." A.K.Los Angeles, CA
Nairdah Sydneystä sanoo osuvasti Jakarta Postissa 17.9.2009:
"... a sad day for humanity, a tragid day for Indonesia. Stoning to death (by men) of a defenseless woman is surely no less than a barbaric medieval form of terrorism meant to terrorize all women (but not men) into obedience. It has no role in civilized society"
Toinen mielipide Jakarta Postin kotisivuilta:
"A very sad day indeed for Aceh. This re-enactment of a medieval law in the name of religion is a step backward from a civilized world. However, the bylaw (jinayat) does not include theft, bribery or corruption as punishable crimes.
Instead adulterers, homosexuals, showing affection in public between unmarried couples become serious crimes punishable by death.
Are these religious hypocrites delirious? This is truly a religion rewritten by a few men with an agenda for their own benefit.
Religion should progress with time, but instead it has shifted into reverse gear.
The irony of all religious hypocrisies that this part of the world was actually wiped out by a tsunami. And aid from all over the world has poured in to rebuild Aceh while modern changes can make this place a truly livable province. That vision is overshadowed by religious zealots who expect everyone in Aceh to live in the dark ages..." A.K.Los Angeles, CA
21.9.2009
Idul Fitri
Nyt on Idul Fitri. Se on muslimien iso juhla joka vietetään Ramadanin loppuessa. Kokonaisen kuukauden paaston jälkeen saa taas syödä ja juoda valoisalla ja sehän on kivaa. Idul Fitriä verrataan jouluun; kaikki matkustaa takaisin kotikyliinsä perheen luo mikä tarkoittaa sitä että yli puolet jakartalaisistakin on nyt lähteneet kaupungista. Kaupunki tuntuu todella hiljaiselta mikä on on todella harvinaista! Paikalliset kaverini täällä sanoo että tätä tapahtuukin vain kerran vuodessa, ja että Idul Fitrinä Jakarta on jopa viihtyisä :) saasteitten verhokin alkaa repeillä, ja muutaman päivän ajan voi nähdä sinistä taivasta!
Yli viisi miljoonaa jakartalaista poistui kaupungista viime viikon lopulla mikä tietenkin synnytti ihan mielettömät liikenneruuhkat. Kaikki indonesian lomakohteet on tiettävästi täynnä myös juuri tähän aikaan, koska koko maa on lomalla. Meilläkin on suurlähetystö kiinni tänään ja huomennakin, eli pitkän viikonlopun olisi voinut käyttää hyväksi matkustellen. Muut harjoittelijat meni Balille neljäksi päiväksi, mutta en lopulta lähtenyt mukaan, koska oon kuullut paljon varoituksia matkustelevista turistimassoista ja lisäksi koska äiti ja siskot tulee kolmen viikon päästä Balille mihin meen niitä tapaamaan. Toisaalta oli ehkä onni etten mennytkään nyt Balille koska siellä oli maanjäristys; lauantaiaamuna mitattiin 6,4 richterin asteikolla. Kuolonuhreja ei tullut mutta yhdestä ostoskeskuksesta romahti katto alas. Vietän pitkän viikonlopun nyt siis Jakartassa rauhoittuen ja seuraavaa siirtoa suunnitellen.
Lauantaina vietin hauskan päivän indonesialaisten kavereitten Henryn ja Ritan kanssa. Ne ajelutti mua vähän ympäriinsä Jakartan hiljentyneitä katuja ja sitten me mentiin vanhaan kaupunkiin Kotaan missä näkyi pari hollantilaisten siirtomaa-aikana rakennuttamaa taloa ja museota niiltä ajoilta. Harmi että kaikki on päästetty ihan rappeutumaan, liekö sitten niin ettei ole varoja pitää yllä Jakartan historiaa tai sitten se ei liiemmin kiinnosta. Kaupungilla ei joka tapauksessa ole varoja, ja se näkyy ihan kaikessa. Lauantaina Rita ja Henry myös pelasti mun elämäni: Tähän asti oon käyttänyt residenssini LAN-verkkoa surffailuun joka on niin totaalisen hidas ettei skypen käyttö ole onnistunut. Tämä on vaivannut jo kauemman aikaa mutta mua autettiin nyt löytämään sopiva mokkula ja ostin siis erillisen modeemin ja niin netti kuin skypekin toimii nyt niin hyvin kuin Indonesiassa voi toivoa.
Rita ja Henry vanhan kaupungin aukiolla
Minä ja Henry siirtomaatyylisen ja muinaisen kaupungintalon edessä
Eilen menin kävelylle ja tutkiskelemaan enemmän tätä lähiseutuani, vierailin myös tosi lähellä olevassa Plaza Semanggi-ostarissa vaikka monet kaupat olikin juhlan vuoksi suljettu. Illalla menin kollegani Annin ja tämän miehen Mikon upeaan 36. kerroksen asuntoon mihin muutama muukin työkaveri tuli Idul Fitrin viettoon. Näköalat kaupungin yli oli aivan huikeat.
Sen voi kyllä huomata, että Idul Fitriin on valmistauduttu jo kunnon tovi täällä. Sinne sun tänne on ripustettu "jouluvaloja" ja koristeita ja joka ikinen ilta on kuulunut ilotulitusten räiskettä ja muuta mekkalaa. Kohti ramadanin loppua myös rukousten tahti on kiihtynyt. Herään joskus kahdelta yöllä, sitten puoli viideltä ja kumma kyllä saan sen jälkeen nukuttua tappiin asti. Oon hyväksynyt sen asian, että tulin maahan missä valtaosa väestöstä on muslimeja, eli paikallisiin tapoihin on vaan totuteltava, mutta eilen aamulla oli mulla pinna todella kireällä. Olin oikein odottanut sunnuntaiaamua jolloin ei ole mitään ohjelmaa ja saa kerrankin nukkua myöhään. Mutta väärin meni. Kuuden aikoihin aamulla naisen ääni kuului ikkunani ulkopuolella olevista kaiuttimista. Kuulosti siltä että nainen lukee jotain tekstejä tms. Yritin epätoivoisesti tunkea korvatulppia korviin ja hautautua tyynyjen alle, mutta ääni kaikui kirkkaasti ja selvästi ihan huoneen sisälle asti, koska surkea ikkunaruutuni ei eristä yhtikäs mitään. Tunnin päästä lukeminen loppui ja rummutus alkoi. Ihmiset ulkopuolella alkoi päristää peltirumpuja sydämensä kyllyydestä noin puolen tunnin ajan, jolloin ne vihdoinkin hiljeni. Mulle on hyvin epäselvää, miksi ihmeessä rukousten pitää tulla kaiuttimista koko kansakunnalle, vaikka Indonesiassa on uskonnonvapaus ja kaikki ei suinkaan ole muslimeja. Osittain tähän liittyy kuulemma se että silloin kaikki alkaa varmasti samaan aikaan jne, mutta ei islaminuskon alkuaikoinakaan kaiuttimia käytetty. Oon kuullut keskustelua siitä, että muslimienkin arki jopa vaikeutuu tästä käytännöstä huomattavasti jos heillä on esim pikkulapsia ja aina ne herää aamuyöllä näihin rukoushetkiin. No, palaan näissä mietteissä idul fitrin viettoon ja suunnittelemaan tulevia reissuja. Terveisiä Suomeen!
Yli viisi miljoonaa jakartalaista poistui kaupungista viime viikon lopulla mikä tietenkin synnytti ihan mielettömät liikenneruuhkat. Kaikki indonesian lomakohteet on tiettävästi täynnä myös juuri tähän aikaan, koska koko maa on lomalla. Meilläkin on suurlähetystö kiinni tänään ja huomennakin, eli pitkän viikonlopun olisi voinut käyttää hyväksi matkustellen. Muut harjoittelijat meni Balille neljäksi päiväksi, mutta en lopulta lähtenyt mukaan, koska oon kuullut paljon varoituksia matkustelevista turistimassoista ja lisäksi koska äiti ja siskot tulee kolmen viikon päästä Balille mihin meen niitä tapaamaan. Toisaalta oli ehkä onni etten mennytkään nyt Balille koska siellä oli maanjäristys; lauantaiaamuna mitattiin 6,4 richterin asteikolla. Kuolonuhreja ei tullut mutta yhdestä ostoskeskuksesta romahti katto alas. Vietän pitkän viikonlopun nyt siis Jakartassa rauhoittuen ja seuraavaa siirtoa suunnitellen.
Lauantaina vietin hauskan päivän indonesialaisten kavereitten Henryn ja Ritan kanssa. Ne ajelutti mua vähän ympäriinsä Jakartan hiljentyneitä katuja ja sitten me mentiin vanhaan kaupunkiin Kotaan missä näkyi pari hollantilaisten siirtomaa-aikana rakennuttamaa taloa ja museota niiltä ajoilta. Harmi että kaikki on päästetty ihan rappeutumaan, liekö sitten niin ettei ole varoja pitää yllä Jakartan historiaa tai sitten se ei liiemmin kiinnosta. Kaupungilla ei joka tapauksessa ole varoja, ja se näkyy ihan kaikessa. Lauantaina Rita ja Henry myös pelasti mun elämäni: Tähän asti oon käyttänyt residenssini LAN-verkkoa surffailuun joka on niin totaalisen hidas ettei skypen käyttö ole onnistunut. Tämä on vaivannut jo kauemman aikaa mutta mua autettiin nyt löytämään sopiva mokkula ja ostin siis erillisen modeemin ja niin netti kuin skypekin toimii nyt niin hyvin kuin Indonesiassa voi toivoa.
Rita ja Henry vanhan kaupungin aukiolla
Minä ja Henry siirtomaatyylisen ja muinaisen kaupungintalon edessäEilen menin kävelylle ja tutkiskelemaan enemmän tätä lähiseutuani, vierailin myös tosi lähellä olevassa Plaza Semanggi-ostarissa vaikka monet kaupat olikin juhlan vuoksi suljettu. Illalla menin kollegani Annin ja tämän miehen Mikon upeaan 36. kerroksen asuntoon mihin muutama muukin työkaveri tuli Idul Fitrin viettoon. Näköalat kaupungin yli oli aivan huikeat.
Sen voi kyllä huomata, että Idul Fitriin on valmistauduttu jo kunnon tovi täällä. Sinne sun tänne on ripustettu "jouluvaloja" ja koristeita ja joka ikinen ilta on kuulunut ilotulitusten räiskettä ja muuta mekkalaa. Kohti ramadanin loppua myös rukousten tahti on kiihtynyt. Herään joskus kahdelta yöllä, sitten puoli viideltä ja kumma kyllä saan sen jälkeen nukuttua tappiin asti. Oon hyväksynyt sen asian, että tulin maahan missä valtaosa väestöstä on muslimeja, eli paikallisiin tapoihin on vaan totuteltava, mutta eilen aamulla oli mulla pinna todella kireällä. Olin oikein odottanut sunnuntaiaamua jolloin ei ole mitään ohjelmaa ja saa kerrankin nukkua myöhään. Mutta väärin meni. Kuuden aikoihin aamulla naisen ääni kuului ikkunani ulkopuolella olevista kaiuttimista. Kuulosti siltä että nainen lukee jotain tekstejä tms. Yritin epätoivoisesti tunkea korvatulppia korviin ja hautautua tyynyjen alle, mutta ääni kaikui kirkkaasti ja selvästi ihan huoneen sisälle asti, koska surkea ikkunaruutuni ei eristä yhtikäs mitään. Tunnin päästä lukeminen loppui ja rummutus alkoi. Ihmiset ulkopuolella alkoi päristää peltirumpuja sydämensä kyllyydestä noin puolen tunnin ajan, jolloin ne vihdoinkin hiljeni. Mulle on hyvin epäselvää, miksi ihmeessä rukousten pitää tulla kaiuttimista koko kansakunnalle, vaikka Indonesiassa on uskonnonvapaus ja kaikki ei suinkaan ole muslimeja. Osittain tähän liittyy kuulemma se että silloin kaikki alkaa varmasti samaan aikaan jne, mutta ei islaminuskon alkuaikoinakaan kaiuttimia käytetty. Oon kuullut keskustelua siitä, että muslimienkin arki jopa vaikeutuu tästä käytännöstä huomattavasti jos heillä on esim pikkulapsia ja aina ne herää aamuyöllä näihin rukoushetkiin. No, palaan näissä mietteissä idul fitrin viettoon ja suunnittelemaan tulevia reissuja. Terveisiä Suomeen!
18.9.2009
Ilouutinen
Kuulin eilen kollegoilta, että Indonesian etsityin mies, terroristi Noordin M. Top, on löydetty ja kuoli kun poliisi avasi tulen. Sama tyyppi on ollut yksi suurten viimeaikaisten terrori-iskujen pääsuunnittelijoista (Bali 2002, JW Marriott Jakartassa 2003, Australian suurlähetystö 2004, Bali 2005 ja JW Marriott ja Ritz-Carlton tänä kesänä). Maailma on nyt parempi paikka!
14.9.2009
Pulau Seribu: Thousand Islands
Kuluneena viikonloppuna oli ekan reissun aika. Johan, Ruotsin suurlähetystön harjoittelija, on käynyt laitesukelluksen kursseilla ja kurssin loppuhuipennus järjestettiin retkenä läheiseen saareen missä tietty voi sukeltaa meressä. Myös veden pinnalla pysyvät sai mennä mukaan ja minuahan ei tarvinnut kauaa houkutella.
Pulau Kotok: palmuja ja hiekkaa
Minä ja Catharina rannalla
Meidän viikonloppuretki suuntautui Pulau Seribuun, suomeksi "Tuhannet saaret", joka nimestään huolimatta on noin 160 saaren pieni saariryhmä Jakartan edustalla. Nämä saaret on jakartalaisten suosimia lomanviettopaikkoja ja vaikka Jakartaa lähinnä olevat saaret onkin aika saastuneita, niin kauempana merellä on pieniä maanpäällisiä paratiiseja. Me mentiin saarelle nimeltä Kotok, siellä on pieni resort nimeltä Anam Kotok mihin ajettiin pikaveneellä 1,5 tuntia Jakartan satamasta.
Koko seurue oli noin 25 henkinen - useimmat meistä oli nuoria matkailijoita mutta oli siellä myös paikallisia. Saari on tosi pieni - sen ympäri kävelee puolessa tunnissa ja on ihan mieletön trooppinen lomanviettopaikka! Maksettiin vain 100 euroa ja saatiin upea loma. Hintaan sisältyi majoitus mökeissä asiaan kuuluvine ulkoilmakylppäreineen :), kaikki ruuat ja venekuljetukset. Minä ja Tanskan harjoittelijatytöt ei osallistuttu sukelluskurssille joten me vaan tutkittiin saarta, löhöttiin varjossa ja snorklailtiin. Ainoa harmi koko touhussa oli se että koko Indonesiassa esiintyy paljon stonefish-kalaa. Se maastoutuu täydellisesti meren pohjaan ja jos sen päälle astuu se päästää piikeistään myrkkyä. Kipu on kuulemma aivan uskomaton ja jos ei heti saa vastamyrkkyä, voi joutua koomaan. Me jouduttiin siksi vuokraamaan paikan päältä hienot vesibuutsit joissa on paksu kumipohja. Snorklatessa nähtiin meren pohjassa myös noin 30 cm korkeita mustia piikkipuskia jotka kuulemma myös on myrkyllisiä ja voi tappaa jos niihin osuu. Snorklausta siis varjosti hieman nämä ankeat tiedot. Koralli oli aika kuollutta - ihmekös kun laivaliikenne on vilkasta - mutta nähtiin silti pari hienoa värikästä kalaa.
Kaiken kaikkiaan viikonloppu oli todella tarpeen ja kukaan meistä ei tainnut haluta enää takaisin Jakartaan :) koko saarella ei ole yhtään autoa tai mopoa eikä niistä kuulunut pihaustakaan :) lisäksi sai hengittää ihanaa raikasta meri-ilmaa pääkaupungin pakokaasujen sijaan. Kyllä jo kaksikin viikkoa Jakartan likaisia, haisevia ja meluisia katuja tallanneena oppii arvostamaan puhdasta luontoa, lintujen ääniä ja aaltojen loisketta! Nyt aivan uudella motivaatiolla tulevia lomia suunnittelemaan!
Resortin ruokasali meren päällä
Tanskan suurlähetystön harjoittelijat Maj-Britt ja Catharina menossa rannalle
Minä ja yksi saaren isoista liskoista. Ne tuli jatkuvasti vonkaamaan ruokaa10.9.2009
Pieni aamuinen tapahtuma
En ole näköjään vielä täysin tottunut siihen, että kaikki laukut ja pussit tutkitaan ennen jokaiseen rakennukseen menemistä. Oon alkanut käymään kuntosalilla töitten jälkeen mikä tarkoittaa tietystikin sitä että mukana tulevien laukkujen ja romppeitten määrä kasvaa. Olin pakannut kuntosalikassini tänä aamuna aika kiireessä enkä muutenkaan huomannut miettiä, miten sen pakkaisin. Olin jättänyt vaihtoalusvaatteet ihan päällimmäiseksi, ja laukuntarkastajaparalta pääsi oikein pelästynyt parahdus kun se avasi laukun tutkittavaksi kun ulos pelmahti rintsikat! :D mä en voinut muuta kuin nauraa ja pahoitella. Oon varmaan rikkonut jo useita islaminuskon sääntöjä :)
7.9.2009
Feelings after first week in Jakarta
A bit over a week of life in Jakarta behind and I'm still alive. Have survived a little stomach-related illness and an earthquake. I want to share with you, my dear readers, a bit of my first impressions of Jakarta. Today I tell you the only thing I really hate here, which is the traffic.
I had heard very much about the traffic and had hence been warned before, but this is totally beyond comprehension. First, no matter what time of day/night it is, there's always a lot of traffic. Mopeds are the worst. There are billions of mopeds and they are everywhere. All cars and mopeds are honking too just to add to the experience. They're honking either because they're pissed off at someone, or they are taxi drivers trying to attract your attention saying they are available, or indicating they will overtake closely, or just for the fun of scaring a poor westerner.
There are no sidewalks and walking anywhere is an absolute impossibility. I live next to a really busy street with 3 lanes to both directions and crossing it would be a suicide attempt. There is one place though where people gather to cross the street together. There I wait until there's a bigger group of us and then cross the street inside this human wall hoping that drivers don't like to wash our remains off their cars and will stop. Even if Indonesians are really friendly people, they go absolutely mad behind a steering wheel. The trick is then just not to show any kind of hesitation or fear when attempting to cross a street, you just have to go and usually they will stop. It's the only way to manage as a pedestrian in this chaos.
Usually I walk home from work by the side of this street, and it's a huge adventure every time. The drivers are racing only 20 cm past me with incredible speed. It's just insane. It takes 30 min to walk to work but because of the insupportable heat and the traffic it's quite hard. But those things I've actually already learned to live with, whereas the worst thing is by far the stinging smell of gasoline. Jakarta is hopelessly polluted and walking that busy streetside and breathing in the gasses gives a decent headache for the rest of the day. That's why you probably won't be surprised that I usually take a taxi in the morning to get to work. It's safer and so much more comfortable and costs less than 1 euro. Actually I even realised I could afford hiring a personal driver here as their salary only is around 110e/month but then I'd also need to buy a car which is another story.
The street sides are dangerous too as they are of course in really bad condition and have huge dikes in which dirt is floating to the city sewage system. Sometimes I've made the fatal mistake to take a deep breath just when passing one of these holes in the ground and the disgusting stink dreates an instantaneous puking effect. Jakarta is absolutely not a beautiful city, however some new shopping malls are amazing and totally above anything else I've ever seen, but right next to them there are poor little shelters as homes and it looks just like some kind of slum area. I've asked many Jakartans whether they like this city. It's been a categorical "no", except this weekend one taxi driver said something I'd classify as a "yes": "It's the city in which I work and live, I have to like it".
I had heard very much about the traffic and had hence been warned before, but this is totally beyond comprehension. First, no matter what time of day/night it is, there's always a lot of traffic. Mopeds are the worst. There are billions of mopeds and they are everywhere. All cars and mopeds are honking too just to add to the experience. They're honking either because they're pissed off at someone, or they are taxi drivers trying to attract your attention saying they are available, or indicating they will overtake closely, or just for the fun of scaring a poor westerner.
There are no sidewalks and walking anywhere is an absolute impossibility. I live next to a really busy street with 3 lanes to both directions and crossing it would be a suicide attempt. There is one place though where people gather to cross the street together. There I wait until there's a bigger group of us and then cross the street inside this human wall hoping that drivers don't like to wash our remains off their cars and will stop. Even if Indonesians are really friendly people, they go absolutely mad behind a steering wheel. The trick is then just not to show any kind of hesitation or fear when attempting to cross a street, you just have to go and usually they will stop. It's the only way to manage as a pedestrian in this chaos.
Usually I walk home from work by the side of this street, and it's a huge adventure every time. The drivers are racing only 20 cm past me with incredible speed. It's just insane. It takes 30 min to walk to work but because of the insupportable heat and the traffic it's quite hard. But those things I've actually already learned to live with, whereas the worst thing is by far the stinging smell of gasoline. Jakarta is hopelessly polluted and walking that busy streetside and breathing in the gasses gives a decent headache for the rest of the day. That's why you probably won't be surprised that I usually take a taxi in the morning to get to work. It's safer and so much more comfortable and costs less than 1 euro. Actually I even realised I could afford hiring a personal driver here as their salary only is around 110e/month but then I'd also need to buy a car which is another story.
The street sides are dangerous too as they are of course in really bad condition and have huge dikes in which dirt is floating to the city sewage system. Sometimes I've made the fatal mistake to take a deep breath just when passing one of these holes in the ground and the disgusting stink dreates an instantaneous puking effect. Jakarta is absolutely not a beautiful city, however some new shopping malls are amazing and totally above anything else I've ever seen, but right next to them there are poor little shelters as homes and it looks just like some kind of slum area. I've asked many Jakartans whether they like this city. It's been a categorical "no", except this weekend one taxi driver said something I'd classify as a "yes": "It's the city in which I work and live, I have to like it".
6.9.2009
Viikonlopputerveisiä
Terve! Nyt oon katsellut Jakartaa jo reilun viikon verran ja luulisin, että vaikka ihan joka ikinen päivä hätkähtää jotain uutta juttua (oli se sitten melkein jalan alle jalkakäytävälle ehtinyt lisko, katulapsen kanssa kerjäävä pieni apina, nelihenkinen perhe yhden ja saman mopon kyydissä tai kaatunut mopoilija sääri auki tien reunalla), pahin kulttuurishokki on jo ohitse. Päivät kuluu aika nopeaan tahtiin ja tuntuu ihanalta mennä töihin missä odottaa normaali ja rauhallinen toimisto, hullujen ja kaoottisten katujen vastapainoksi. Oon kokenut jo sen väistämättömän ripulinkin :D mikä kaikille tulee ennemmin tai myöhemmin kun vatsan bakteerikanta muuttuu, mulla kesti onneksi vain yhden päivän ja meni ohi maanjäristyksen myötä. Jopa kuumaan ilmaan on alkanut tottua, itse asiassa toimistolla on ilmastointi niin voimakas että melkein oikein palelee siellä, joten ulos lämpöön meneminen on jopa ihanaa. Oon oppinut muun muassa vähän indonesian kieltä bahasaa, aion ottaa oppitunteja että voisi oikein kommunikoida mutta toistaiseksi osaan yksinkertaisia juttuja kuten "kiitos", "anteeksi", "hyvää iltaa", "minun nimeni on" ja niin edelleen. Osaan jo pysäyttää taksin (ja juuri oikean yhtiön taksin) lennosta ja shoppailu ihmisten tuijotusten kohteena ei olekaan enää yhtä tukalaa. Herätän uteliaisuutta mihin vaan menenkin mutta ihmiset täällä todella tykkää meistä länsimaalaisista ja nyt vasta myös tiedän, mitä todella erinomainen palvelu on.
Olen myös tutustunut muihin korkeakouluharjoittelijoihin täällä ja me ollaan yhdessä vietetty muutamia iltoja ja nähty vähän paikkoja. Tanskan suurlähetystöllä on kolme harjoittelijaa, Anders, Maj-Britt sekä Catharina, Ruotsin lähetystöllä on Johan ja Norjan lähetystöllä Oystein. Oystein asuu samassa rakennuksessa kuin minä joten tässä alakerrassa on siis aina kaveri paikalla mikä on kivaa :) Oystein on myös vähän mun idoli koska se on asunut täällä indoissa jo 5 vuotta ja tuntee Jakartankin oikein hyvin ja sille oon voinut esittää kaikkia tyhmiä selviytymiskysymyksiäni. Yhtenä iltana Oystein näytti mulle vähän kaupunkia ja me mentiin elokuviin (maksoi 3 euroa :) ), sitten oluelle reppureissaajien suosimaan Memories-baariin Jalan Jaksa-tielle keskustaan. Hauska meno, kansainvälistä porukkaa ja hyvää livemusiikkia. Oystein näytti mulle myös hieman paria upeaa ostaria kaupunin keskustassa, toisen nimi on Grand Indonesia ja toinen taisi olla Plaza Senayan. Niissä ei kyllä meikäläinen ikinä shoppaile, niin uskomattoman kalliita merkkipaikkoja että, mutta upeat keskukset ja niin fiinit tilat etten ole muualla nähnyt. Oon täysin jo tottunut siihen, että mihin tahansa julkiseen rakennukseen astuukin, menee turvatarkistusten ja vartijoiden läpi ja tähän sarjaan kuuluu kaikki ostoskeskukset ja hotellit, meidän toimistokin, eli kaikki.
Viikonloppu kului aika äkkiä, perjantaina menin yhteen ostoskeskukseen vähän kaupungin ulkopuolelle etsimään jumppa- ja työkenkiä. Ei olisi pitänyt mennä perjantaina koska valmiiksi ruuhkainen liikenne ruuhkaantuu vielä pahemmin silloin kun kaikki menee pois töistä ja koko kaupungista. Liikenne oli suoraan sanottuna tukossa, ja seisoi enimmäkseen. Menin ostoskeskukseen kuten kaikkialle muuallekin taksilla ja onneksi tunnin reissun hinnaksi tuli vain 5 euroa :)
Näkymä Monaksen tornin huipulta: saasteinen Jakarta
Lauantaina päätettiin olla kunnon turisteja harjoittelijaporukan kanssa ja mentiin katsastamaan Indonesian kansallismonumentti Monas. Se on ruma torni joka juhlistaa maan itsenäisyyttä kaupungin keskustassa valtavalla aukiolla. Joka puolella sen ympärillä kaikui jonkin sortin propagandamusiikki, joka saattoi myös olla maan kansallislaulu. Otettiin hissi ylös asti ja kuvattiin maisemat. Valitettavasti näkymät ei silmiä hivele, jo senkin vuoksi että saasteet leijuvat kaupungin yllä.
Monas: Indonesian Eiffeltorni
Tänä aamuna sovittiin parin muun harjoittelijan kanssa että mennään testaamaan Ritz-Carltonin lounasbuffet. Me asutaan ihan business alueen Mega Kuninganin läheisyydessä ja mentiin sitten sinne herkuttelemaan ja nauttimaan todella hyvästä palvelusta. Ei maksanut kuin 15 euroa ja tarjolla oli isoin seisova pöytä ever. Siellä oli kaikkia mahdollisia aasialaisia ruokia ja länsimaalaisiakin, ja me oltiin iloisia siitä että myös juustoa oli tarjolla, koska kaupassa juusto on täällä todella kallista. Tämä Ritz-Carlton hotelli on toinen niistä paikoista missä 1,5 kuukautta sitten tapahtui ikävä pommitapaus, mutta nyt ei mistään sellaisesta ollut enää jälkeäkään ja yllättävän hyvin oli paikka saatu entiseen loistoonsa. Voitte myös kuvitella, miten tiukat turvajärjestelyt siellä oli. Ajoin taksilla pihaan, taksi tutkittiin sisältä, tavaratilasta ja pohjan alta, sitten menin itse metallinpaljastimesta läpi ja laukku meni läpivalaisuun. Tämän jälkeen vielä kroppani tutkittiin näppituntumalla. Upean lounaan jälkeen olin vielä hemmottelutuulella ja menin manikyyriin. Kalliimpaa kuin Makedoniassa, mutta silti vain 6,5 euroa. Ihan hyvä sunnuntai!
Olen myös tutustunut muihin korkeakouluharjoittelijoihin täällä ja me ollaan yhdessä vietetty muutamia iltoja ja nähty vähän paikkoja. Tanskan suurlähetystöllä on kolme harjoittelijaa, Anders, Maj-Britt sekä Catharina, Ruotsin lähetystöllä on Johan ja Norjan lähetystöllä Oystein. Oystein asuu samassa rakennuksessa kuin minä joten tässä alakerrassa on siis aina kaveri paikalla mikä on kivaa :) Oystein on myös vähän mun idoli koska se on asunut täällä indoissa jo 5 vuotta ja tuntee Jakartankin oikein hyvin ja sille oon voinut esittää kaikkia tyhmiä selviytymiskysymyksiäni. Yhtenä iltana Oystein näytti mulle vähän kaupunkia ja me mentiin elokuviin (maksoi 3 euroa :) ), sitten oluelle reppureissaajien suosimaan Memories-baariin Jalan Jaksa-tielle keskustaan. Hauska meno, kansainvälistä porukkaa ja hyvää livemusiikkia. Oystein näytti mulle myös hieman paria upeaa ostaria kaupunin keskustassa, toisen nimi on Grand Indonesia ja toinen taisi olla Plaza Senayan. Niissä ei kyllä meikäläinen ikinä shoppaile, niin uskomattoman kalliita merkkipaikkoja että, mutta upeat keskukset ja niin fiinit tilat etten ole muualla nähnyt. Oon täysin jo tottunut siihen, että mihin tahansa julkiseen rakennukseen astuukin, menee turvatarkistusten ja vartijoiden läpi ja tähän sarjaan kuuluu kaikki ostoskeskukset ja hotellit, meidän toimistokin, eli kaikki.
Viikonloppu kului aika äkkiä, perjantaina menin yhteen ostoskeskukseen vähän kaupungin ulkopuolelle etsimään jumppa- ja työkenkiä. Ei olisi pitänyt mennä perjantaina koska valmiiksi ruuhkainen liikenne ruuhkaantuu vielä pahemmin silloin kun kaikki menee pois töistä ja koko kaupungista. Liikenne oli suoraan sanottuna tukossa, ja seisoi enimmäkseen. Menin ostoskeskukseen kuten kaikkialle muuallekin taksilla ja onneksi tunnin reissun hinnaksi tuli vain 5 euroa :)
Näkymä Monaksen tornin huipulta: saasteinen Jakarta
Monas: Indonesian EiffeltorniTänä aamuna sovittiin parin muun harjoittelijan kanssa että mennään testaamaan Ritz-Carltonin lounasbuffet. Me asutaan ihan business alueen Mega Kuninganin läheisyydessä ja mentiin sitten sinne herkuttelemaan ja nauttimaan todella hyvästä palvelusta. Ei maksanut kuin 15 euroa ja tarjolla oli isoin seisova pöytä ever. Siellä oli kaikkia mahdollisia aasialaisia ruokia ja länsimaalaisiakin, ja me oltiin iloisia siitä että myös juustoa oli tarjolla, koska kaupassa juusto on täällä todella kallista. Tämä Ritz-Carlton hotelli on toinen niistä paikoista missä 1,5 kuukautta sitten tapahtui ikävä pommitapaus, mutta nyt ei mistään sellaisesta ollut enää jälkeäkään ja yllättävän hyvin oli paikka saatu entiseen loistoonsa. Voitte myös kuvitella, miten tiukat turvajärjestelyt siellä oli. Ajoin taksilla pihaan, taksi tutkittiin sisältä, tavaratilasta ja pohjan alta, sitten menin itse metallinpaljastimesta läpi ja laukku meni läpivalaisuun. Tämän jälkeen vielä kroppani tutkittiin näppituntumalla. Upean lounaan jälkeen olin vielä hemmottelutuulella ja menin manikyyriin. Kalliimpaa kuin Makedoniassa, mutta silti vain 6,5 euroa. Ihan hyvä sunnuntai!
2.9.2009
Maanjäristys
Tänään tapahtui jotain mitä en ikinä tule unohtamaan, nimittäin elämäni ensimmäinen (ja toivottavasti viimeinen) maanjäristys. Kello oli aika tarkkaan 15 kun yhtäkkiä tuntui siltä kuin voimakas tuuli puhaltaa rakennusta. Mutta kun "tuuli" ei loppunutkaan vaan itse asiassa kävi rajummaksi, ehdin ottaa mukaani pelkän kännykän kun ryntäsin käytävään ja kysyin paikalliselta työkaverilta, onko se maanjäristys. Se nyökkäsi. Meidän toimistorakennus on noin 30 kerroksinen ja vaikka suurlähetystö onkin "vain" 9. kerroksessa, huojuminen tuntui todella pelottavalta. Ajattelin myös että kyllä se menee pian ohi, mutta kestikin kokonaiset kaksi minuuttia joka on siinä tilanteessa aika pitkä aika.
Siinä käytiin yhdessä läpi kaikki opit maanjäristyksistä, että mihin pitikään mennä. Joku sanoi että itse järistyksen aikana ei saa mennä ulos. Seisottiin ovenkarmien alla ja päätettiin sitten poistua rakennuksesta. Joku sanoi että hissit oli suljettu, jäljelle jäi paloportaat. Vaikka varsinainen järinä oli siinä vaiheessa ohi, päätettiin mennä ulos jos tulisi pahempia jälkijäristyksiä. Sen tärinän aikana kyllä mietein, että jos talo ei kestä, ei siinä paljon mitään voi enää tehdä kun 20 kerrosta tulee niskaan. Päästiin kuitenkin turvallisesti ulos, siellä oli ihan hirveästi väkeä ja uutiskameroita. Norjalainen harjoittelija Oysten tuli vastaan, sillä oli ollut vielä pahemmat oltavat koska Norjan lähetystö on saman rakennuksen 25. kerroksessa. Se sanoi että sen toimistossa ihmiset oli peloissaan menneet pöytien alle, vaikka mitä se muka auttaa. Siellä ylhäällä oli kuulemma heilunut niin pahasti ettei pystyssä meinannut pysyä. Oli kuulemma ikkunasta nähnyt miten talo keinui noin metrin molempiin suuntiin ja poikaparka näyttikin aika järkyttyneeltä. Me mentiin ulkona aika kauas kaikista rakennuksista jos tulisi jälkijäristyksiä ja ne romahtaisi. Myöhemmin kun tilanne oli vähän rauhoittunut meidän oli palattava toimistoon ja nähtiin matkalla järistyksen tuhoja; joissakin seinissä oli pitkiä railoja ja laastia oli pudonnut alas seinistä ja katosta. Ruotsin lähetystön seinässä oli iso halkeama ja yhdestä vessasta oli kaakelit tulleet alas.
Alkoi jälkipuinti. Lähetystöllä on lista niistä suomalaisista jotka ovat ilmoittaneet yhteystietonsa ja me jaettiin listat päittäin ja alettiin soittelemaan ihmisille, onko heillä kaikki ok. Samalla tiedotettiin mediaa, seurattiin uutisia ja raportoitiin. Sanomattakin selvää että meni ylitöiksi. Koko liikenne ruuhkautui täysin, kukaan ei voinut ottaa taksia kotiin ja vaikka oli pimeää, piti siis kävellä. Yhtäkkiä moottoritien tarpominen ei tuntunutkaan enää yhtä vaaralliselta, ja jalkojen alla luuli tuntevansa tärinää vielä kauan jälkikäteen.
Myöhemmin selvisi, että järistyksen epikeskus oli hyvin kaukana, meren pohjassa Javan saaren eteläpuolella ja sen voimakkuus oli 7,4 richteriä. Yhden työkaverini vaimo ja lapset asuu Bandungissa joka on paljon lähempänä epikeskusta. Puhelinlinjat oli ihan tukossa mutta se sai yhteyden perheeseensä ja onneksi ne oli kunnossa. Järistys oli kammottava kokemus jopa Jakartassa, enkä halua edes kuvitella miltä lähempänä epikeskusta tuntui. Me ruvettiin työkavereiden kanssa heti miettimään järistyssuunnitelmia asuntoihimme. Indonesialaiset työkaverit on tunteneet monia järistyksiä aiemmin mutta tämä oli heidän mukaansa isoin ja pitkäkestoisin. Mulle vitsailtiin, että kylläpäs pestini täällä alkoi täristen!
YLE raportoi aiheesta lisää.
Myöhempi päivitys: maanjäristyksessä 2.9 kuolleiden lukumäärä nousi myöhemmin noin 50:een. Jakartassa kuolonuhreja ei tiettävästi ollut, mutta 27 loukkaantunutta. Ihmiset ryntäili paniikissa ulos taloistaan ja toimistoistaan ja saivat siksi vammoja.
Siinä käytiin yhdessä läpi kaikki opit maanjäristyksistä, että mihin pitikään mennä. Joku sanoi että itse järistyksen aikana ei saa mennä ulos. Seisottiin ovenkarmien alla ja päätettiin sitten poistua rakennuksesta. Joku sanoi että hissit oli suljettu, jäljelle jäi paloportaat. Vaikka varsinainen järinä oli siinä vaiheessa ohi, päätettiin mennä ulos jos tulisi pahempia jälkijäristyksiä. Sen tärinän aikana kyllä mietein, että jos talo ei kestä, ei siinä paljon mitään voi enää tehdä kun 20 kerrosta tulee niskaan. Päästiin kuitenkin turvallisesti ulos, siellä oli ihan hirveästi väkeä ja uutiskameroita. Norjalainen harjoittelija Oysten tuli vastaan, sillä oli ollut vielä pahemmat oltavat koska Norjan lähetystö on saman rakennuksen 25. kerroksessa. Se sanoi että sen toimistossa ihmiset oli peloissaan menneet pöytien alle, vaikka mitä se muka auttaa. Siellä ylhäällä oli kuulemma heilunut niin pahasti ettei pystyssä meinannut pysyä. Oli kuulemma ikkunasta nähnyt miten talo keinui noin metrin molempiin suuntiin ja poikaparka näyttikin aika järkyttyneeltä. Me mentiin ulkona aika kauas kaikista rakennuksista jos tulisi jälkijäristyksiä ja ne romahtaisi. Myöhemmin kun tilanne oli vähän rauhoittunut meidän oli palattava toimistoon ja nähtiin matkalla järistyksen tuhoja; joissakin seinissä oli pitkiä railoja ja laastia oli pudonnut alas seinistä ja katosta. Ruotsin lähetystön seinässä oli iso halkeama ja yhdestä vessasta oli kaakelit tulleet alas.
Alkoi jälkipuinti. Lähetystöllä on lista niistä suomalaisista jotka ovat ilmoittaneet yhteystietonsa ja me jaettiin listat päittäin ja alettiin soittelemaan ihmisille, onko heillä kaikki ok. Samalla tiedotettiin mediaa, seurattiin uutisia ja raportoitiin. Sanomattakin selvää että meni ylitöiksi. Koko liikenne ruuhkautui täysin, kukaan ei voinut ottaa taksia kotiin ja vaikka oli pimeää, piti siis kävellä. Yhtäkkiä moottoritien tarpominen ei tuntunutkaan enää yhtä vaaralliselta, ja jalkojen alla luuli tuntevansa tärinää vielä kauan jälkikäteen.
Myöhemmin selvisi, että järistyksen epikeskus oli hyvin kaukana, meren pohjassa Javan saaren eteläpuolella ja sen voimakkuus oli 7,4 richteriä. Yhden työkaverini vaimo ja lapset asuu Bandungissa joka on paljon lähempänä epikeskusta. Puhelinlinjat oli ihan tukossa mutta se sai yhteyden perheeseensä ja onneksi ne oli kunnossa. Järistys oli kammottava kokemus jopa Jakartassa, enkä halua edes kuvitella miltä lähempänä epikeskusta tuntui. Me ruvettiin työkavereiden kanssa heti miettimään järistyssuunnitelmia asuntoihimme. Indonesialaiset työkaverit on tunteneet monia järistyksiä aiemmin mutta tämä oli heidän mukaansa isoin ja pitkäkestoisin. Mulle vitsailtiin, että kylläpäs pestini täällä alkoi täristen!
YLE raportoi aiheesta lisää.
Myöhempi päivitys: maanjäristyksessä 2.9 kuolleiden lukumäärä nousi myöhemmin noin 50:een. Jakartassa kuolonuhreja ei tiettävästi ollut, mutta 27 loukkaantunutta. Ihmiset ryntäili paniikissa ulos taloistaan ja toimistoistaan ja saivat siksi vammoja.
1.9.2009
Ekat työpäivät takana
Moi! Ihmettely jatkuu Jakartassa ja pari työpäivää on takana. Mulla on ihan positiiviset fiilikset ainakin tähän asti ja oon saanut jopa tuttuja, niin ulkomaalaisia kuin paikallisiakin.
Työmatkat ja ulkona liikkuminen yleensäkin on ehdottomasti suurin jännitysmomentti. Olin pelännyt jo kauan sitä miten pääsisin ekana aamuna töihin, koska työpaikka on "valtatien", Professori Tohtori Satrio-tien varrella kuten on mun residenssinikin, mutta eri puolella tietä. Mietein pääni puhki kuinka pääsisin tämän tien yli, koska se on tosiaan aivan mahdoton tehtävä kun katsoo tuota menoa. Autot ja erityisesti tuhannet mopot viuhuu ohi koko ajan, niitä tulee solkenaan ja kauheeta vauhtia. Luulen ettei niitä paljon kiinnostaisi pysähtyä jos pomppaan tielle. Jännitti siis, että jos kävelen töihin, niin miten pääsen tuon tien yli. Taksi on toinen vaihtoehto, mutta mullahan oli vaan isompia 50.000 rp seteleitä enkä tiennyt voiko niin suurella maksaa taksissa. Eikä mulla ollut hajuakaan miten taksi edes tilataan tai pysäytetään, tai meneekö niitä edes tuolla Satrio-tiellä. Ei auttanut muu kuin kokeilla kepillä jäätä. Kysyin alakerran vartijaltamme, miten saan taksin. Hän napsautti sormia ja nuori apupoika juoksi paikalle, hänelle annettiin avainsanat "taksi..bluebird (luotettava taksiyhtiö)", poika katosi ja tuli hetken kuluttua taksin kyydissä takaisin. Mun olis ehkä pitänyt maksaa jotain sille pojalle mutta kaikki nämä lahjonnat ja tipit on mulle niin uusia juttuja etten sitten edes hoksannut. Taksi vei mut töihin ja se maksoi 13.000 rp, ojensin 50.000 setelini pahoittelujen kera ja taksi sanoi vaan "okei okei", ja antoi 30.000 rp mulle takaisin. Tulin myöhemmin huomaamaan, että tällainen tippisysteemi on ihan standardi. Tai sitten ne vain vedättää mua länsimaalaista ymmärtämätöntä. Joka tapauksessa kyse on max. parista eurosta joten annoin olla. Pääsinpähän elävänä töihin.
Suomen Suurlähetystö on Mega Kuninganin bisnesalueella suuren toimistorakennuksen 9. kerroksessa. Siellä on töissä viisi suomalaista ja vähän useampi paikallinen henkilö ja kaikki on todella mukavia. Sain ihan kunnon tehtäviäkin jo joten rupeamastani täällä tulee varmana antoisa. Niin ja mulla on myös oma työhuone hienolla näköalalla :)
Koin pieniä ilonhetkiä töitten jälkeen. Mun piti nimittäin vaihtaa dollareita rupiaksi ja käydä passikuvassa viisumianomusta varten ja olin aikaisemmin huomannut että tällaisena paikallisten kieltä taitamattomana, uutena hölmistyneenä tyyppinä on hirmuvaikeaa saada hoidetuksi mitä yksinkertaisimpiakaan asioita. Olin nimittäin etsinyt pankkia jo tovin: mm. edellisenä päivänä seikkailullani Mal Ambasadoriin jolloin pitkien kyselyjen jälkeen tultiin siihen tulokseen että pankki olikin jo kiinni, ja töitten jälkeen jonkun pankin löydettyäni useassa kerroksessa harhailtuani väärien ohjeiden takia selvisi että sekin pankki oli oikeastaan jo kiinni. Tuntuu siis niin vaikealta saada mitään tehtyä. Mutta kun taas menin Mal Ambasadoriin ja sain hyviä englanninkielisiä ohjeita ja ihmiset ymmärsi mitä halusin, löysin oikeat paikat ja sekä rahat että passikuvat tuli. Niin pieni asia, ja niin suuri helpotuksen tunne :)
Toinen ilonaihe oli se että löysin kohdan mistä kuolemanvaarallisen Satrio-tien voi ylittää :) yhdessä kohtaa useat ihmiset menee yli yhdessä, niitä kerääntyy iso joukko ja sitten kaikki vain lähtee uhmaamaan liikennettä. Meen siinä sivussa ihmismuurin suojassa ja uskon ettei autoilijat halua lommoja menopeleihinsä :) Samassa kohtaa seisoo myös poliiseja jotka joskus pysäyttävät liikenteen niin että tien voi ylittää. Liikennevalot vois olla hyvä idea, mutta epäilen vahvasti noudattaisiko kukaan niitä.
Kävelin Satriotietä pitkin kotiin ja sain huomata, että ohi suhahtavat autot ja mopot vielä kestää ja niitä saa varotuksi, samoin kuumuuden voi vielä sietää, samoin ihmisten tuijotukset ja liikenteen melun ja tööttäilyt, mutta hirveitä pakokaasuja ei kestä. Kaikki miljoonat autot ja mopot tekee niin mielettömiä päästöjä, että pää kipeytyy koko loppupäiväksi kitkeristä bensankatkuista. En osannut edes kuvitella mitä ihmiset tarkoitti sillä kun ne sanoi että ei ole kivaa mennä kävellen pakokaasujen takia. Nyt tiedän. Siksikin aion ottaa taksin niin usein kuin mahdollista. Loppujen lopuksi yksi työmatka maksaa noin euron joten ehkä sen voi terveytensä puolesta investoida :)
Vaikken ole ollut täällä vielä montakaan päivää, oon saanut oikein hyvän käsityksen Jakartan kaduista. Mieletöntä köyhyyttä, kaaosta ja sotkua. Siksi on aivan ihanaa olla töissä kivassa toimistossa ja asua normaalissa huoneessa, koska niiden ulkopuolella kaikki on jotenkin niin absurdia ja erikoista. Odotan innolla sitä vaihetta jolloin kulttuurishokki laantuu ja tottuisin Jakartaan. Ettei tuntuisi aina siltä, että kun astuu ovesta ulos alkaa sama henkiinjäämistarina. Oon nähnyt jo niin paljon absurdeja ja ihmeellisiä juttuja ettei aina tiedä pitäiskö itkeä vai nauraa. Mutta huumorilla on toistaiseksi kaikesta selvitty.
Mutta ei Jakartan oloni oikeastaan ole sen hullumpi. Ihmiset on aivan mahtavia ja ystävällisiä ja tuntuu että erityisesti länsimaalaisena saa vielä enemmän ystävällisyyttä paikallisilta. Tapasin eilen lounaalla muita pohjoismaalaisia suurlähetystöharjoittelijoita, kolme tanskalaista, yhden ruotsalaisen ja yhden norjalaisen. Tosi hyviä tyyppejä kaikki ja toivon että me voidaan reissailla ja hengata yhdessä. Muut harjoittelijat on olleet täällä jo kesästä ja tuntevat olonsa jo paljon kotoisemmaksi. Ne suunnittelee reissua kolmen viikon päästä, ei tiedä vielä minne, mutta silloin on pitkä viikonloppu kun Ramadan loppuu. Aion ehdottomasti lyöttäytyä mukaan, että näkisi vähän muutakin kuin tätä mun hullua kotikatua.
Toissapäivänä oli täällä oloni tähänastinen kohokohta. Etsiskelin jo kauan sitten yhdistyksiä tms ohjelmaa mitä Jakartan ulkomaalaiset järjestää ja löysin JICC:n, Jakarta International Community Choirin. Ajattelin että sehän on mua varten, saisin laulaa ja tavata uusia ihmisiä. Niillä oli harjoitukset maanantaina ja päätin osallistua. Se oli paras päätökseni aikoihin, koska mulla oli aivan mahtava ilta! No, alku ei sujunut ihan nappiin koska taksini kierrätytti mua ympäri kaupunkia 40 minuuttia ennenkuin löysi paikan. Välillä se pysäytti ja kyseli ihmisiltä tietä. Loppulaskusta tulikin noin 35.000 rp (suurinpiirtein 3 euroa) ja kun annoin 40.000, se kuski piti taas hyvällä omallatunnolla loput. Totesin myöhemmin että se tyyppi varmaan tahallaan vedätti mua että sais isomman liksan. Ärsyttää, etten osaa kieltä enkä voi sanoa sille suoria sanoja.
Kuoroharjoitukset järjestetään American Clubilla missä on kaunis iso talo ja uima-allas pihalla! Siinä pätsissä hikoillessani himoitsin sitä allasta. Kuorolaisia on noin 40-50, enimmäkseen indonesialaisia mutta joukossa oli myös yksi saksalainenkin nainen, yksi intialainen ja pari muuta valkoihoista joiden alkuperää en tiedä. Yhteinen kieli oli englanti, ja meneillään oli harjoitukset joulukonserttia varten. Mut otettiin todella lämpimästi vastaan, indonesialaiset jopa lapsenomaisesti taisteli siitä kuka saa seisoa mun vieressä rivissä :) niitten biisit on kivoja, mm. Notre Damin kellonsoittajasta ja Broadway musikaaleista. Suureen osaan lauluista on tehty koreografia, eli liikkeet ja tanssit kuuluu asiaan. Mulla oli aivan upea ilta. Porukka oli ihan kaikenikäistä, enimmäkseen mun ikäistä tosin, miehiä ja naisia. Jokaisen laulun jälkeen naurettiin ja taputettiin. Tunnelma oli siis tosi iloinen :) indonesialaiset halusi myös mielellään tehdä koreografioita niin usein kuin mahdollista ja toisin kuin Suomessa, ketään ei tippaakaan hävettänyt vetää ihan täysillä. Liikuttavaa oli myös se kuinka harjoituksen loputtua 15 ihmistä kerääntyi miettimään miten mut saataisiin turvallisesti kotiin sieltä, asun meinaa aina kaukana. Lopulta yksi mun lähistöllä asuva kuorolainen heitti mut autollaan mun luokse, vaikka sille itselle tuli melkein 30 min kiertotietä. Kiitos Hendri.
Työmatkat ja ulkona liikkuminen yleensäkin on ehdottomasti suurin jännitysmomentti. Olin pelännyt jo kauan sitä miten pääsisin ekana aamuna töihin, koska työpaikka on "valtatien", Professori Tohtori Satrio-tien varrella kuten on mun residenssinikin, mutta eri puolella tietä. Mietein pääni puhki kuinka pääsisin tämän tien yli, koska se on tosiaan aivan mahdoton tehtävä kun katsoo tuota menoa. Autot ja erityisesti tuhannet mopot viuhuu ohi koko ajan, niitä tulee solkenaan ja kauheeta vauhtia. Luulen ettei niitä paljon kiinnostaisi pysähtyä jos pomppaan tielle. Jännitti siis, että jos kävelen töihin, niin miten pääsen tuon tien yli. Taksi on toinen vaihtoehto, mutta mullahan oli vaan isompia 50.000 rp seteleitä enkä tiennyt voiko niin suurella maksaa taksissa. Eikä mulla ollut hajuakaan miten taksi edes tilataan tai pysäytetään, tai meneekö niitä edes tuolla Satrio-tiellä. Ei auttanut muu kuin kokeilla kepillä jäätä. Kysyin alakerran vartijaltamme, miten saan taksin. Hän napsautti sormia ja nuori apupoika juoksi paikalle, hänelle annettiin avainsanat "taksi..bluebird (luotettava taksiyhtiö)", poika katosi ja tuli hetken kuluttua taksin kyydissä takaisin. Mun olis ehkä pitänyt maksaa jotain sille pojalle mutta kaikki nämä lahjonnat ja tipit on mulle niin uusia juttuja etten sitten edes hoksannut. Taksi vei mut töihin ja se maksoi 13.000 rp, ojensin 50.000 setelini pahoittelujen kera ja taksi sanoi vaan "okei okei", ja antoi 30.000 rp mulle takaisin. Tulin myöhemmin huomaamaan, että tällainen tippisysteemi on ihan standardi. Tai sitten ne vain vedättää mua länsimaalaista ymmärtämätöntä. Joka tapauksessa kyse on max. parista eurosta joten annoin olla. Pääsinpähän elävänä töihin.
Suomen Suurlähetystö on Mega Kuninganin bisnesalueella suuren toimistorakennuksen 9. kerroksessa. Siellä on töissä viisi suomalaista ja vähän useampi paikallinen henkilö ja kaikki on todella mukavia. Sain ihan kunnon tehtäviäkin jo joten rupeamastani täällä tulee varmana antoisa. Niin ja mulla on myös oma työhuone hienolla näköalalla :)
Koin pieniä ilonhetkiä töitten jälkeen. Mun piti nimittäin vaihtaa dollareita rupiaksi ja käydä passikuvassa viisumianomusta varten ja olin aikaisemmin huomannut että tällaisena paikallisten kieltä taitamattomana, uutena hölmistyneenä tyyppinä on hirmuvaikeaa saada hoidetuksi mitä yksinkertaisimpiakaan asioita. Olin nimittäin etsinyt pankkia jo tovin: mm. edellisenä päivänä seikkailullani Mal Ambasadoriin jolloin pitkien kyselyjen jälkeen tultiin siihen tulokseen että pankki olikin jo kiinni, ja töitten jälkeen jonkun pankin löydettyäni useassa kerroksessa harhailtuani väärien ohjeiden takia selvisi että sekin pankki oli oikeastaan jo kiinni. Tuntuu siis niin vaikealta saada mitään tehtyä. Mutta kun taas menin Mal Ambasadoriin ja sain hyviä englanninkielisiä ohjeita ja ihmiset ymmärsi mitä halusin, löysin oikeat paikat ja sekä rahat että passikuvat tuli. Niin pieni asia, ja niin suuri helpotuksen tunne :)
Toinen ilonaihe oli se että löysin kohdan mistä kuolemanvaarallisen Satrio-tien voi ylittää :) yhdessä kohtaa useat ihmiset menee yli yhdessä, niitä kerääntyy iso joukko ja sitten kaikki vain lähtee uhmaamaan liikennettä. Meen siinä sivussa ihmismuurin suojassa ja uskon ettei autoilijat halua lommoja menopeleihinsä :) Samassa kohtaa seisoo myös poliiseja jotka joskus pysäyttävät liikenteen niin että tien voi ylittää. Liikennevalot vois olla hyvä idea, mutta epäilen vahvasti noudattaisiko kukaan niitä.
Kävelin Satriotietä pitkin kotiin ja sain huomata, että ohi suhahtavat autot ja mopot vielä kestää ja niitä saa varotuksi, samoin kuumuuden voi vielä sietää, samoin ihmisten tuijotukset ja liikenteen melun ja tööttäilyt, mutta hirveitä pakokaasuja ei kestä. Kaikki miljoonat autot ja mopot tekee niin mielettömiä päästöjä, että pää kipeytyy koko loppupäiväksi kitkeristä bensankatkuista. En osannut edes kuvitella mitä ihmiset tarkoitti sillä kun ne sanoi että ei ole kivaa mennä kävellen pakokaasujen takia. Nyt tiedän. Siksikin aion ottaa taksin niin usein kuin mahdollista. Loppujen lopuksi yksi työmatka maksaa noin euron joten ehkä sen voi terveytensä puolesta investoida :)
Vaikken ole ollut täällä vielä montakaan päivää, oon saanut oikein hyvän käsityksen Jakartan kaduista. Mieletöntä köyhyyttä, kaaosta ja sotkua. Siksi on aivan ihanaa olla töissä kivassa toimistossa ja asua normaalissa huoneessa, koska niiden ulkopuolella kaikki on jotenkin niin absurdia ja erikoista. Odotan innolla sitä vaihetta jolloin kulttuurishokki laantuu ja tottuisin Jakartaan. Ettei tuntuisi aina siltä, että kun astuu ovesta ulos alkaa sama henkiinjäämistarina. Oon nähnyt jo niin paljon absurdeja ja ihmeellisiä juttuja ettei aina tiedä pitäiskö itkeä vai nauraa. Mutta huumorilla on toistaiseksi kaikesta selvitty.
Mutta ei Jakartan oloni oikeastaan ole sen hullumpi. Ihmiset on aivan mahtavia ja ystävällisiä ja tuntuu että erityisesti länsimaalaisena saa vielä enemmän ystävällisyyttä paikallisilta. Tapasin eilen lounaalla muita pohjoismaalaisia suurlähetystöharjoittelijoita, kolme tanskalaista, yhden ruotsalaisen ja yhden norjalaisen. Tosi hyviä tyyppejä kaikki ja toivon että me voidaan reissailla ja hengata yhdessä. Muut harjoittelijat on olleet täällä jo kesästä ja tuntevat olonsa jo paljon kotoisemmaksi. Ne suunnittelee reissua kolmen viikon päästä, ei tiedä vielä minne, mutta silloin on pitkä viikonloppu kun Ramadan loppuu. Aion ehdottomasti lyöttäytyä mukaan, että näkisi vähän muutakin kuin tätä mun hullua kotikatua.
Toissapäivänä oli täällä oloni tähänastinen kohokohta. Etsiskelin jo kauan sitten yhdistyksiä tms ohjelmaa mitä Jakartan ulkomaalaiset järjestää ja löysin JICC:n, Jakarta International Community Choirin. Ajattelin että sehän on mua varten, saisin laulaa ja tavata uusia ihmisiä. Niillä oli harjoitukset maanantaina ja päätin osallistua. Se oli paras päätökseni aikoihin, koska mulla oli aivan mahtava ilta! No, alku ei sujunut ihan nappiin koska taksini kierrätytti mua ympäri kaupunkia 40 minuuttia ennenkuin löysi paikan. Välillä se pysäytti ja kyseli ihmisiltä tietä. Loppulaskusta tulikin noin 35.000 rp (suurinpiirtein 3 euroa) ja kun annoin 40.000, se kuski piti taas hyvällä omallatunnolla loput. Totesin myöhemmin että se tyyppi varmaan tahallaan vedätti mua että sais isomman liksan. Ärsyttää, etten osaa kieltä enkä voi sanoa sille suoria sanoja.
Kuoroharjoitukset järjestetään American Clubilla missä on kaunis iso talo ja uima-allas pihalla! Siinä pätsissä hikoillessani himoitsin sitä allasta. Kuorolaisia on noin 40-50, enimmäkseen indonesialaisia mutta joukossa oli myös yksi saksalainenkin nainen, yksi intialainen ja pari muuta valkoihoista joiden alkuperää en tiedä. Yhteinen kieli oli englanti, ja meneillään oli harjoitukset joulukonserttia varten. Mut otettiin todella lämpimästi vastaan, indonesialaiset jopa lapsenomaisesti taisteli siitä kuka saa seisoa mun vieressä rivissä :) niitten biisit on kivoja, mm. Notre Damin kellonsoittajasta ja Broadway musikaaleista. Suureen osaan lauluista on tehty koreografia, eli liikkeet ja tanssit kuuluu asiaan. Mulla oli aivan upea ilta. Porukka oli ihan kaikenikäistä, enimmäkseen mun ikäistä tosin, miehiä ja naisia. Jokaisen laulun jälkeen naurettiin ja taputettiin. Tunnelma oli siis tosi iloinen :) indonesialaiset halusi myös mielellään tehdä koreografioita niin usein kuin mahdollista ja toisin kuin Suomessa, ketään ei tippaakaan hävettänyt vetää ihan täysillä. Liikuttavaa oli myös se kuinka harjoituksen loputtua 15 ihmistä kerääntyi miettimään miten mut saataisiin turvallisesti kotiin sieltä, asun meinaa aina kaukana. Lopulta yksi mun lähistöllä asuva kuorolainen heitti mut autollaan mun luokse, vaikka sille itselle tuli melkein 30 min kiertotietä. Kiitos Hendri.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
