Eka Warung-kokemukseni

Tänä iltana tein tosi tyhmän tempun, sellaisen mistä on varoiteltu paljon. Ostin ruokaa tienvarren "kojusta", warungista. Sehän on tunnettu tosiasia että matkusteltaessa erityisesti tänne kaakkoon maha menee sekaisin ennemmin tai myöhemmin. Meillä Pohjolassa on niin tiukat hygieniasäännöt ja ruoka valmistetaan niin hyvin, ettei meidän herkät mahamme ole tottuneet minkään sortin bakteeriin tai idän pöpöön. Täällähän näitä pöpöjä riittää ja vaikka kuinka läträän käsidesillä, jotain menee mahaankin. Ei ole meikäläinenkään näiltä jutuilta välttynyt, maha on sekaisin jo toista viikkoa. Ja tämä siitäkin huolimatta, että oon syönyt vain "paremmissa" ravintoloissa tai ihan kunnon kaupan ruokaa, ja lisäksi oon juonut vain ja ainoastaan pullovettä ja pessyt sillä jopa hampaatkin. Suihkussa on oltava tarkkana ettei hanavettä mene suuhun, vain kuorimiskelpoisia hedelmiä saa syödä ja se käsienpesu on pidettävä mielessä. Catharina-kaveri on elänyt samoin ja sai lavantaudin ja siitä parannuttuaan se sai jonkun loisen, parka :(

Yksi aika paha taudinpesäke on juuri ne tuhannet pikkukojut jotka koristaa Jakartan tienvarsia. Ongelman ydin on se, että näillä kojuilla ei tietysti ole vesipistettä, ja yksi työkaveri näkikin miten kojukokki tiskasi astioita katuojan kuravedessä. Köyhyys on niin läsnä, että paljonkohan kokkia haittaa jos turisti saa ripulin kunhan vain itse saa ruokaa pöytään? Ja ketähän kiinnostaa millaiset hygieniastandardit kojun sapuskat täyttää?

Joka tapauksessa ostin juuri tällaisen kopperon nasi gorengia, ja sille on useita syitä:
1. Mun kämpän lähellä ei ole yhtäkään ns. kunnollista ravintolaa, ja kun on pimeää, ei ole turvallista lähteä pitemmälle kuljeksimaan
2. Useat kaverini syö tällaista warung-ruokaa, maha tottuu
3. Tänä nimenomaisena iltana olin erityisen nälkäinen, koska olin juuri juossut kuntosalilla 2,5 km juoksumatolla ja sen jälkeen osallistunut spinningtunnille
4. Seurasin kokin jokaista liikettä, ja päätin että jos ruuan puhtaus antaa aihetta epäilyyn, niin en sitten syö

Mua lyhyempi ja puolet kevyempi mies seisoo yksin pimeän pääkadun varressa kärrynsä kanssa autojen ja mopojen viuhuessa ohi. Kojun takana ilma ei vaihdu, kaasuhella lämmittää jo valmiiksi kuumaa ilmaa. Myyntikärryn takana on vähintään 40 astetta lämmintä ja pieni mies pyyhkii hikipisaroita hihaan. Kärryyn on kirjoitettu "nasi", riisiä. Yritän kysyä tuleeko riisin kanssa kanaa. Mutta hitsi, en muista miten se sanotaan indonesiaksi. Onneksi elekieli riittää. Vastaus on kyllä, riisin mukana tulee kanaa. Kysyin mitä maksaa, harga? Vastaus on delapan ribu rupiah, kahdeksan tuhatta rupiaa, eli 50 senttiä. Kaupat tuli. Mies latoi riisiä ja kananpaloja isoon kasariin, harmikseni sormillaan. No eiköhän pöpöt kuumassa kuole. Katselin vierestä miten mies otti chilipytyn ja alkoi latomaan siitä pannuun. Sanoin stop stop! Ei paljon chiliä. Tidak banyak chili. Mies hymyili, ei sitten. Sanoin ottavani ruuan mukaan. Sitten ei tarvisi arvailla missä astiat on pesty. Muutaman minuutin paistamisen jälkeen mies laittoi annoksen nätisti pahviastiaan ja kysyi haluaisinko salaattia, kurkkua ja tomaattia. Tidak tidak. Ei ei. Vihannekset oli olleet tässä kuumuudessa varmaan koko päivän, niitä ei kannata syödä. Lopuksi mies laittoi pahviastian huolellisesti pieneen muovipussiin, lisäsi sinne lusikan ja pussillisen jotain sipsintapaisia, otti maksun ja toivotti hyvät illanjatkot. Ruoka oli tosi hyvää!! Mutta kahden tunnin päästä maha alkoi murista. Painun nyt pehkuihin ja odotan jännityksellä, mikä mahtaa olla tämän ensimmäisen warung-kokemukseni tulos. Tästä ja muusta lisää lähipäivinä!