- How to dispose of waste: burn it on the street side. While walking to work you pass by a few burning garbage piles
- While walking, everybody moves extremely slowly
- Music needs to be LOUD. The louder, the better. Clubs and shopping centres have the same function: to play loud music, preferably with a beat
- Indonesians love horror films and fast food
- Nail polish comes in bright colours: yellow, green and blue are totally pop
- Many Indonesian men have really long nails, which really freaks me out. Some only have a long thumb nail (with long I mean min. 1 cm), and I still haven't managed to find out why
30.10.2009
29.10.2009
Loma Balilla ja Lombokilla
Nyt taitaakin olla aika kertoa vähän viimeviikkoisesta lomastani Balille ja Lombokille. Olin odottanut reissua jo tosi kauan, koska äiti ja molemmat siskot Pauliina ja Jasmine tuli sinne. Onneksi sain pitää osan lomapäivistäni samaan aikaan ja järjestettyä lomani juuri siihen kohtaan. Me bongattiin jo joskus kesällä Thai Airwaysin tarjous, millä pääsi edes takas Tukholmasta Balille uskomattoman edullisesti, noin 600 eur/hlö. Siitä asti oltiinkin sitten mietitty matkareittiä ja niitä monia kohteita mitä haluttiin nähdä saarilla. Olin kuullut jo etukäteen, että Balille voi mennä mm. hyvän shoppauksen, hienon luonnon ja mielenkiintoisen hindukulttuurin kokemisen toivossa, ja että oikean rantaloman pitämiseen joku Lombokin pienistä paratiisisaarista soveltuu paremmin. Ainakin meidän kokemuksen mukaan tämä piti paikkansa.
Kaikki alkoi keskiviikkona 14.10, jolloin lensin Jakartasta Denpasariin AirAsialla. Se on Aasian Ryanair ja maailman paras halpalentoyhtiö. Odottelin Denpasarissa noin 1,5 tuntia ja sitten äiti ja siskot jo tulikin, loman paras päivä :) me saatiin kentältä kuski ja meidät vietiin heti Seminyakiin missä meillä oli varaus Putu Bali Villaan, ihanaan pikku bungalowkylään missä oli mahtava pool allasbaareineen. Matkalla Villaan oli hauskaa huomata miten porukat ihmetteli niitä samoja asioita mitä mäkin vasta tullessani Indonesiaan mutta mitkä nyt on jo ihan tuttuja; vasemmanpuoleinen liikenne ja autoilijat/mopoilijat jotka ajaa kuin mielipuolet, kokonaisia perheitä yhden mopon kyydissä ja kaikki ne ihmeelliset lastit jotka pikku mopon päällä kuljetetaan, ml. valtavia kananmunakuormia, olkia, useita vesigalloonia tai isoja bambulasteja.
Hotellimme Seminyakissa: Putu Bali Villa
Me vietettiin oikein rentouttavat kaksi päivää Seminyakissa vuoroin uima-altaalla, vuoroin upealla merenrannalla ja lopun aikaa kuuluisaan turistirysään Kutaan ja sen kauppoihin tutustuen. Ihan joka puolella myydään feikkikamaa, ja mitä kauemmin jaksaa tinkiä, sitä halvemmalla lähtee. Meidän porukan tinkimestari on Papu. Kun Papu löysi kivan tavaran, se lähti ankariin neuvotteluihin ja sai yleensä noin viides- tai kuudesosalla siitä hinnasta mitä aluksi pyydettiin. Me löydettiin yksi kiva kauppa missä myydään valtavasti erilaisia kaulakoruja, ja muistelisin että lopulta Papulle irtosi sieltä noin 1,5 eurolla/koru :D Yksi koko reissun parhaista löydöistä oli eräs ompelija joka löydettiin sattumalta pikku kujalta. Siellä sai teettää vaatteita hyvin edullisesti, iltapuvut maksoi 30 euroa, naisten jakkupuvut noin 35 euroa ja miesten puvut noin 50 euroa. Myös kankaat sisältyi hintaan! Teetin itse kiinalaistyylisen mekon ja jakkupuvun, yhteishintaan vähän päälle 50 euroa!! Jasminekin sai upean mekon vanhojen tansseihin. Mietittiin, ettei niillä hinnoilla kannattaisi edes ostaa enää valmiita vaatteita :D Katsottiin isoista luetteloista mitkä mallit miellytti eniten, sitten valittiin kankaat, annettiin omat mitat ja jatkettiin lomaa sillä aikaa kun ompelukone alkoi pörrätä. Kun viikko myöhemmin saavuttiin takaisin Kutaan, huomattiin huojentuneina että laatukin oli erittäin hyvä!
Katu Kutassa
Etelä-Balilla oli hassua huomata, että länsimaalaisia tuntui olevan tiheämmässä kuin paikallisia, ja se asia ettei itse enää ollutkaan koko kadun ainoa erinäköinen, jota kaikki tuijottaa ja puhuttelee, tuntui todella ihanalta vaihtelulta. Ulkomaalaisiin on tottakai jo totuttu Balilla, mutta on siinäkin kääntöpuolensa. Mihin tahansa menikin, aina löytyi joku ruikuttaja joka jaksoi yrittää myydä meille jotain. Aina, AINA, kun ohittaa jonkun myyjän, saa kuulla rasittavia myyntipuheita ja muistelisin riuhtaisseeni itseni irti muutaman otteestakin. Aluksi jaksoi vielä selitellä nätisti miksi tällä kertaa ei osteta ja hyvää päivänjatkoa silti ja niin edelleen, päällekäyvät myyjät alkoi olla niin tiuhassa ja niin sietämättömiä että parhaaksi tavaksi muodostui lopulta se, ettei katso edes heitä päin ja kävelee rivakasti ohi. Jos näkikin jotain kiinnostavaa mitä pysähtyi katselemaan, innokas myyjä säntäsi paikalle silmät loistaen ja aloitti aina saman "cheap price cheap price! Just for you! Special discount! You like sunglasses yes? Which one you want? This one yes? Yes yes?". Tilanne oli niin ahdistava, että monet hyvät kaupat jäi jo siksi tekemättä.
Pari päivää tässä Balin turistirysässä riitti siis meille, ja me suunnattiin seuraavaksi Ubudiin joka on noin tunnin ajomatkan päässä Kutasta pohjoiseen. Tässä yhteydessä meitä myös vedettiin nenästä ensimmäisen kerran. Balilla kätevä ja edullinen tapa nähdä saarta on nimittäin oman auton ja kuskin vuokraaminen päiväksi. Näitä ei ole vaikea löytää, sillä kadunkulmat on täynnä kyytiä tarjoavia tyyppejä. Kuljettiin yhden matkatoimiston ohi joka tarjosi hyviä autoja kuskeineen hyvin edullisesti: saataisiin ajella ympäri ämpäri 7 tuntia jonka päätteeksi meidät jätettäisiin seuraavaan kohteeseen Ubudiin. Maksettiin pieni takuusumma 8 euroa ja sovittiin että kuski hakee meidät hotellilta seuraavana aamuna. Kun kuski sitten ilmaantui, ja ehdotettiin ekaksi etapiksi yhtä temppeliä Seminyakin lähistöllä, kuski ihmetteli että mitä tää nyt on, hän vie meidät vain Ubudiin vaikka matkalla saa pysähtyä jos näkee jotain kiinnostavaa. Ja mehän ei tällaista tilattu ja soitettiin matkatoimistoon missä sama äijä, joka meille oli varannut auton ja kuskin, ei yhtäkkiä muistanutkaan enää mistä oltiin sovittu. No saatiin, ihme kyllä, takuusumma takaisin ja kuski sai mennä menojaan. Onnellisen yhteensattuman kautta löydettiin toinen kuski joka vei meidät Ubudiin ja olikin selkeesti rehti tyyppi.
Riisiterasseja Batukau-vuoren lähistöllä
Indonesia on muslimaa lukuunottamatta hindulaista Balin saarta. Joka puolella Balia näkyy siis pieniä ja suurempia hindutemppeleitä ja lahjuksia jumalille. Lahjukset annetaan pienissä lehdistä punotuissa koreissa missä on sisällä kukkia ja vähän ruokaa kuten riisiä tai pieni keksi, joskus suitsuketuoksun kera. Käytännössä koko Bali tuoksuu suitsukkeilta. Näitä lahjuksia on kaikkialla, lähes jokaisen kaupan tai yrityksen edessä koska se tuo liikeonnea, kotien edessä, tai muuten vaan jossain kadulla, tai esim isojen kivien ja korkeiden puiden edessä. Aluksi on tottumista katsoa maahan tai talloo helposti kaikki lahjukset.
Erityisesti Ubudiin mennään tutustumaan aitoon balilaiseen kulttuuriin. Me tehtiinkin taulukauppoja taiteilijoiden kanssa ja nähtiin jännä tanssiesitys: kaksi tuntia kolinaa ja mekastusta, muutama sormia ja silmiä heilutteleva neito ja suuri hirviö. Tässä vaiheessa voisi myös mainita, että Balilla on valtavasti kulkukoiria ja -kissoja. Niitä vaeltelee keskellä katuja ja missä vain, ja me ollaan vähän säikkyjä niitten kanssa koska Balilla esiintyy runsaasti vesikauhua. Ja jos saa pureman, tulee vakavat paikat koska Balin vesikauhurokotevarastot on lopussa eli rokotus pitää lähteä hakemaan Singaporesta ensi tilassa. Jasmine taisi pelätä kulkukoiria meistä kaikista eniten. Kun oltiin katsomassa balilaista tanssia, kesken kaiken nähtiin että esityspaikassa vaelteli koira katsomossa, kierteli ja nuuski, ja päätti lopulta asettua nukkumaan aivan hermostuneen Jasmine-paran jalkojen juureen!
Apinaperhe Ubudissa
Seuraavana Ubud-päivänä mentiin tsekkaamaan yksi Ubudin kuuluisimmista nähtävyyksistä, Monkey Forest Sanctuary, missä harmaat söpöt apinat kuljeskelee vapaina ihmisten seassa. Paikalta sai ostaa myös minibanaaneja mitä syötettiin apinoille. Otettiin paljon hauskoja kuvia missä ne elukat raapi itseään ja kiipeili ihmisten päällekin. Mutta ei ne ole mitään tyhmiä, vaan ymmärtää että ihmisillä on laukuissa ruokaa ja vesipulloja, joita ne yrittää röyhkeästi pölliä. Niinpä Pauliinan selkään kiipesi housunpunttua pitkin yksi pieni apina ja alkoi avaamaan tämän selkäreppua. Siinä oli vähän hätäännystä ilmassa, yksi jos toinenkin kirkui jne, ja yritin auttaa Papua jolloin apina hermostui ja hyppäsi mun niskaan ja puri mua. Ei sattunut juuri yhtään ja Papu ehti puhdistaa haavani välittömästi. Siinä meni kyllä vähän fiilikset kun mietittiin että onkohan näissä apinoissakin vesikauhua. Tapahtumaa seurasi pieni reissu paikalliselle lääkäriasemalle missä rauhoiteltiin ettei siellä ollut ollut vielä yhtään vesikauhutapausta tähän päivään mennessä, ja että noin kymmentä ihmistä purraan siellä joka päivä. Joten sain vain lisä-jäykkäkouristuspiikin ja loma jatkui, mutta silloin en vielä tiennyt miten paljon ahdistusta ja harmia tuo pieni apinanpurema saisi aikaan.
Me haluttiin nähdä Balia myös vähän laajemmin, joten varattiin luottokuskimme yhdeksi koko päiväksi, ja hän ajelutti meitä Keskibalilla ja pohjoisemmassakin. Siellä oli tosi hienoa, niin paljon vihreämpää. Maasto oli myös tosi vuoristoista. Nähtiin hieno Gitgit-vesiputous ja järven päällä oleva temppeli sekä runsaasti upeita riisiterasseja. Ubudissa shoppailtiin vielä vähän hyvältä tuoksuvia kanelipuusta tehtyjä astioita ja silkkihuiveja, ja sitten alkoi reissumme rantalomaosuus.
Pauliina, Jasmine ja äiti Bratan-järven rannalla Balilla
Siskot odottelee lounasta rannalla Gili Meno-saarella
Meidän mökkikylä oli ihan kauniinsinisen meren rannalla. Kuten todettu, kuumuus oli todella lamauttava ja ihmeellistä miten väsyneeksi se sai, vaikkei paljon touhuttukaan. Gili Airin itärannikko, missä me oltiin, oli hyvää uimarantaa ja soveltui hyvin snorklaukseen. Olikin mahtavaa uiskennella siellä värikkäitten akvaariokalojen seassa. Valitettavasti saari oli rutikuiva ja hiekkatiet vaan pöllysi kun hevoskärryt laukkasi ohi. Onneksi Gilisaarilla ei ole mitään moottoriajoneuvoja, unohdin Jakartan liikenteen ja ruuhkat!
Papu ja minä uimassa Gili Air-saaren edustalla. Taustalla näkyy Lombok
Saaren monissa ravintoloissa tarjoiltiin kalaa, jonka tuoreutta äiti epäili
Hotellin ravintolassa aamiaisella. Valintana oli: trooppisten hedelmien mehua sekä banaani- tai ananaspannareita, minicroissantteja tai paahtoleipää kahvin tai teen kera.
Taustalla näkyy miten Lombokilla myrskyää, mutta meidän rannalla paistaa aurinko
Aurinkolasku ja Happy Hour Gili Airilla
Kaikki alkoi keskiviikkona 14.10, jolloin lensin Jakartasta Denpasariin AirAsialla. Se on Aasian Ryanair ja maailman paras halpalentoyhtiö. Odottelin Denpasarissa noin 1,5 tuntia ja sitten äiti ja siskot jo tulikin, loman paras päivä :) me saatiin kentältä kuski ja meidät vietiin heti Seminyakiin missä meillä oli varaus Putu Bali Villaan, ihanaan pikku bungalowkylään missä oli mahtava pool allasbaareineen. Matkalla Villaan oli hauskaa huomata miten porukat ihmetteli niitä samoja asioita mitä mäkin vasta tullessani Indonesiaan mutta mitkä nyt on jo ihan tuttuja; vasemmanpuoleinen liikenne ja autoilijat/mopoilijat jotka ajaa kuin mielipuolet, kokonaisia perheitä yhden mopon kyydissä ja kaikki ne ihmeelliset lastit jotka pikku mopon päällä kuljetetaan, ml. valtavia kananmunakuormia, olkia, useita vesigalloonia tai isoja bambulasteja.
Hotellimme Seminyakissa: Putu Bali Villa
Me vietettiin oikein rentouttavat kaksi päivää Seminyakissa vuoroin uima-altaalla, vuoroin upealla merenrannalla ja lopun aikaa kuuluisaan turistirysään Kutaan ja sen kauppoihin tutustuen. Ihan joka puolella myydään feikkikamaa, ja mitä kauemmin jaksaa tinkiä, sitä halvemmalla lähtee. Meidän porukan tinkimestari on Papu. Kun Papu löysi kivan tavaran, se lähti ankariin neuvotteluihin ja sai yleensä noin viides- tai kuudesosalla siitä hinnasta mitä aluksi pyydettiin. Me löydettiin yksi kiva kauppa missä myydään valtavasti erilaisia kaulakoruja, ja muistelisin että lopulta Papulle irtosi sieltä noin 1,5 eurolla/koru :D Yksi koko reissun parhaista löydöistä oli eräs ompelija joka löydettiin sattumalta pikku kujalta. Siellä sai teettää vaatteita hyvin edullisesti, iltapuvut maksoi 30 euroa, naisten jakkupuvut noin 35 euroa ja miesten puvut noin 50 euroa. Myös kankaat sisältyi hintaan! Teetin itse kiinalaistyylisen mekon ja jakkupuvun, yhteishintaan vähän päälle 50 euroa!! Jasminekin sai upean mekon vanhojen tansseihin. Mietittiin, ettei niillä hinnoilla kannattaisi edes ostaa enää valmiita vaatteita :D Katsottiin isoista luetteloista mitkä mallit miellytti eniten, sitten valittiin kankaat, annettiin omat mitat ja jatkettiin lomaa sillä aikaa kun ompelukone alkoi pörrätä. Kun viikko myöhemmin saavuttiin takaisin Kutaan, huomattiin huojentuneina että laatukin oli erittäin hyvä!
Katu Kutassa
Etelä-Balilla oli hassua huomata, että länsimaalaisia tuntui olevan tiheämmässä kuin paikallisia, ja se asia ettei itse enää ollutkaan koko kadun ainoa erinäköinen, jota kaikki tuijottaa ja puhuttelee, tuntui todella ihanalta vaihtelulta. Ulkomaalaisiin on tottakai jo totuttu Balilla, mutta on siinäkin kääntöpuolensa. Mihin tahansa menikin, aina löytyi joku ruikuttaja joka jaksoi yrittää myydä meille jotain. Aina, AINA, kun ohittaa jonkun myyjän, saa kuulla rasittavia myyntipuheita ja muistelisin riuhtaisseeni itseni irti muutaman otteestakin. Aluksi jaksoi vielä selitellä nätisti miksi tällä kertaa ei osteta ja hyvää päivänjatkoa silti ja niin edelleen, päällekäyvät myyjät alkoi olla niin tiuhassa ja niin sietämättömiä että parhaaksi tavaksi muodostui lopulta se, ettei katso edes heitä päin ja kävelee rivakasti ohi. Jos näkikin jotain kiinnostavaa mitä pysähtyi katselemaan, innokas myyjä säntäsi paikalle silmät loistaen ja aloitti aina saman "cheap price cheap price! Just for you! Special discount! You like sunglasses yes? Which one you want? This one yes? Yes yes?". Tilanne oli niin ahdistava, että monet hyvät kaupat jäi jo siksi tekemättä.
Pari päivää tässä Balin turistirysässä riitti siis meille, ja me suunnattiin seuraavaksi Ubudiin joka on noin tunnin ajomatkan päässä Kutasta pohjoiseen. Tässä yhteydessä meitä myös vedettiin nenästä ensimmäisen kerran. Balilla kätevä ja edullinen tapa nähdä saarta on nimittäin oman auton ja kuskin vuokraaminen päiväksi. Näitä ei ole vaikea löytää, sillä kadunkulmat on täynnä kyytiä tarjoavia tyyppejä. Kuljettiin yhden matkatoimiston ohi joka tarjosi hyviä autoja kuskeineen hyvin edullisesti: saataisiin ajella ympäri ämpäri 7 tuntia jonka päätteeksi meidät jätettäisiin seuraavaan kohteeseen Ubudiin. Maksettiin pieni takuusumma 8 euroa ja sovittiin että kuski hakee meidät hotellilta seuraavana aamuna. Kun kuski sitten ilmaantui, ja ehdotettiin ekaksi etapiksi yhtä temppeliä Seminyakin lähistöllä, kuski ihmetteli että mitä tää nyt on, hän vie meidät vain Ubudiin vaikka matkalla saa pysähtyä jos näkee jotain kiinnostavaa. Ja mehän ei tällaista tilattu ja soitettiin matkatoimistoon missä sama äijä, joka meille oli varannut auton ja kuskin, ei yhtäkkiä muistanutkaan enää mistä oltiin sovittu. No saatiin, ihme kyllä, takuusumma takaisin ja kuski sai mennä menojaan. Onnellisen yhteensattuman kautta löydettiin toinen kuski joka vei meidät Ubudiin ja olikin selkeesti rehti tyyppi.
Riisiterasseja Batukau-vuoren lähistöllä
Indonesia on muslimaa lukuunottamatta hindulaista Balin saarta. Joka puolella Balia näkyy siis pieniä ja suurempia hindutemppeleitä ja lahjuksia jumalille. Lahjukset annetaan pienissä lehdistä punotuissa koreissa missä on sisällä kukkia ja vähän ruokaa kuten riisiä tai pieni keksi, joskus suitsuketuoksun kera. Käytännössä koko Bali tuoksuu suitsukkeilta. Näitä lahjuksia on kaikkialla, lähes jokaisen kaupan tai yrityksen edessä koska se tuo liikeonnea, kotien edessä, tai muuten vaan jossain kadulla, tai esim isojen kivien ja korkeiden puiden edessä. Aluksi on tottumista katsoa maahan tai talloo helposti kaikki lahjukset.
Erityisesti Ubudiin mennään tutustumaan aitoon balilaiseen kulttuuriin. Me tehtiinkin taulukauppoja taiteilijoiden kanssa ja nähtiin jännä tanssiesitys: kaksi tuntia kolinaa ja mekastusta, muutama sormia ja silmiä heilutteleva neito ja suuri hirviö. Tässä vaiheessa voisi myös mainita, että Balilla on valtavasti kulkukoiria ja -kissoja. Niitä vaeltelee keskellä katuja ja missä vain, ja me ollaan vähän säikkyjä niitten kanssa koska Balilla esiintyy runsaasti vesikauhua. Ja jos saa pureman, tulee vakavat paikat koska Balin vesikauhurokotevarastot on lopussa eli rokotus pitää lähteä hakemaan Singaporesta ensi tilassa. Jasmine taisi pelätä kulkukoiria meistä kaikista eniten. Kun oltiin katsomassa balilaista tanssia, kesken kaiken nähtiin että esityspaikassa vaelteli koira katsomossa, kierteli ja nuuski, ja päätti lopulta asettua nukkumaan aivan hermostuneen Jasmine-paran jalkojen juureen!
Apinaperhe Ubudissa
Seuraavana Ubud-päivänä mentiin tsekkaamaan yksi Ubudin kuuluisimmista nähtävyyksistä, Monkey Forest Sanctuary, missä harmaat söpöt apinat kuljeskelee vapaina ihmisten seassa. Paikalta sai ostaa myös minibanaaneja mitä syötettiin apinoille. Otettiin paljon hauskoja kuvia missä ne elukat raapi itseään ja kiipeili ihmisten päällekin. Mutta ei ne ole mitään tyhmiä, vaan ymmärtää että ihmisillä on laukuissa ruokaa ja vesipulloja, joita ne yrittää röyhkeästi pölliä. Niinpä Pauliinan selkään kiipesi housunpunttua pitkin yksi pieni apina ja alkoi avaamaan tämän selkäreppua. Siinä oli vähän hätäännystä ilmassa, yksi jos toinenkin kirkui jne, ja yritin auttaa Papua jolloin apina hermostui ja hyppäsi mun niskaan ja puri mua. Ei sattunut juuri yhtään ja Papu ehti puhdistaa haavani välittömästi. Siinä meni kyllä vähän fiilikset kun mietittiin että onkohan näissä apinoissakin vesikauhua. Tapahtumaa seurasi pieni reissu paikalliselle lääkäriasemalle missä rauhoiteltiin ettei siellä ollut ollut vielä yhtään vesikauhutapausta tähän päivään mennessä, ja että noin kymmentä ihmistä purraan siellä joka päivä. Joten sain vain lisä-jäykkäkouristuspiikin ja loma jatkui, mutta silloin en vielä tiennyt miten paljon ahdistusta ja harmia tuo pieni apinanpurema saisi aikaan.
Me haluttiin nähdä Balia myös vähän laajemmin, joten varattiin luottokuskimme yhdeksi koko päiväksi, ja hän ajelutti meitä Keskibalilla ja pohjoisemmassakin. Siellä oli tosi hienoa, niin paljon vihreämpää. Maasto oli myös tosi vuoristoista. Nähtiin hieno Gitgit-vesiputous ja järven päällä oleva temppeli sekä runsaasti upeita riisiterasseja. Ubudissa shoppailtiin vielä vähän hyvältä tuoksuvia kanelipuusta tehtyjä astioita ja silkkihuiveja, ja sitten alkoi reissumme rantalomaosuus.
Pauliina, Jasmine ja äiti Bratan-järven rannalla Balilla
Maanantaina 19.10 me lennettiin Denpasarista Merpati-lentoyhtiöllä Lombokin pääkaupunkiin Mataramiin, mistä otettiin taas auto kuskeineen Lombokin pohjoispuolelle Bangsaliin mistä meidät kuljetettiin veneellä 3,5 km määränpäähän. Lombokin luoteisrannikolla on nimittäin kolmen pikkusaaren ryhmä joita kutsutaan Gili-saariksi. Saarten nimet on Gili Trawangan, Gili Meno ja Gili Air. Me oltiin valittu kohteeksemme Gili Air, koska se on rauhallisempi kuin biletyspaikka Trawangan mutta kuitenkin vähän eloisampi kuin Gili Meno, missä on hädintuskin ravintolaakaan.
Meidän matka Gili Airille saattaa kuulostaa yksnkertaiselta pikku reissulta, mutta oli kaikkea muuta. Heti Mataramin lentokentällä taksinkuljettajien lauma hyökkäsi meidän kimppuun ja kyydin lopullinen hinta oli tietenkin tiukan neuvottelun tulos. Meitä kuljetettiin sitten läpi rehevien viidakkomaisemien ja sademetsillä päällystettyjen kumpujen Bangsalin satamaan. Lähellä satamaa kuski ilmoitti äkisti että matkan on jatkuttava hevoskärryillä koska satama-alueella on voimassa erityinen autovero. No, auto parkkiin ja kun avattiin auton ovet, kimppuumme hyökkäsi noin 7 myyjää inttämään meille hellehattuja. Seurasi paljon kiivasta keskustelua indonesiaksi kuskimme ja myyjien välillä. Lopulta me ymmärrettiin vain että hevoskärryissä oli joku ongelma - maksettiin autovero ja ajettiin satamaan missä monen sortin myyjät ja vinkujat taas kimppuun. Päästiin kuitenkin niistäkin eroon ja mentiin pikku veneeseemme millä meidät ajettiin keinuvaa kyytiä Gili Airille. Satamassa taas kova hätistely hevoskärrykyytitarjouksista ja matkanjärjestäjistä ja löydettiin varaamamme hotelli Sunrise Cottages. Tässä vaiheessa päivää oltiin totaalisen poikki ja Gilin kuumuuden takia hiki virtasi valtoimenaan.
Meidän matka Gili Airille saattaa kuulostaa yksnkertaiselta pikku reissulta, mutta oli kaikkea muuta. Heti Mataramin lentokentällä taksinkuljettajien lauma hyökkäsi meidän kimppuun ja kyydin lopullinen hinta oli tietenkin tiukan neuvottelun tulos. Meitä kuljetettiin sitten läpi rehevien viidakkomaisemien ja sademetsillä päällystettyjen kumpujen Bangsalin satamaan. Lähellä satamaa kuski ilmoitti äkisti että matkan on jatkuttava hevoskärryillä koska satama-alueella on voimassa erityinen autovero. No, auto parkkiin ja kun avattiin auton ovet, kimppuumme hyökkäsi noin 7 myyjää inttämään meille hellehattuja. Seurasi paljon kiivasta keskustelua indonesiaksi kuskimme ja myyjien välillä. Lopulta me ymmärrettiin vain että hevoskärryissä oli joku ongelma - maksettiin autovero ja ajettiin satamaan missä monen sortin myyjät ja vinkujat taas kimppuun. Päästiin kuitenkin niistäkin eroon ja mentiin pikku veneeseemme millä meidät ajettiin keinuvaa kyytiä Gili Airille. Satamassa taas kova hätistely hevoskärrykyytitarjouksista ja matkanjärjestäjistä ja löydettiin varaamamme hotelli Sunrise Cottages. Tässä vaiheessa päivää oltiin totaalisen poikki ja Gilin kuumuuden takia hiki virtasi valtoimenaan.
Siskot odottelee lounasta rannalla Gili Meno-saarella
Papu ja minä uimassa Gili Air-saaren edustalla. Taustalla näkyy Lombok
Itse Gili Air on läpimitaltaan vain noin 2 km ja saaren ympäri kävelee 1,5 tuntia, mikä olikin meidän yhden päivän ohjelma. Meidän mökki oli primitiivisyydessään mahtava - alakerrassa ei ollut seiniä, se oli pelkkä katettu alue kylpyhuoneineen. Suihkusta ja hanasta tuli merivettä mutta lämpimän veden puute ei siellä helteessä haitannutkaan. Alakerrassa meillä oli kaksi hyttysverhojen suojaamaa sänkyä ja pöytä. Yläkertaan meni pienet raput ja yläkerran "oven" eli lattialuukun sai kiinni munalukolla. Ilmastointiakaan ei oikeastaan tarvittu, tuulettimet riitti meille.
Saaren monissa ravintoloissa tarjoiltiin kalaa, jonka tuoreutta äiti epäili
Meillä oli kyllä tosi rentouttava loma Gilisaarilla :) oltiin niin poikki, että mentiin nukkumaankin jo klo 21 aikoihin, ja aamulla herättiin kirjaimellisesti kukonlaulun aikaan. Muutamana iltana käppäiltiin saaren "ravintolakadulla" ja otettiin parit hyvin edulliset cocktailit. Päivisin tehtiin pikku juttuja, kuten käveltiin saaren ympäri, mentiin saaren keskustaan missä on paikallisten kylä, löhöiltiin rannalla tai uimassa tai vaan lepäiltiin varjossa. Yhtenä päivänä tehtiin snorklausreissu muutaman muun turistin kanssa missä meidät vietiin veneellä hyviin snorklauskohtiin Gilisaarten ympäristössä. Nähtiin mm. kilpikonnia ja uitiin niiden perässä meressä.
Hotellin ravintolassa aamiaisella. Valintana oli: trooppisten hedelmien mehua sekä banaani- tai ananaspannareita, minicroissantteja tai paahtoleipää kahvin tai teen kera.
Gili Airin saaren asukkaat on ihanan ystävällisiä ja aina rantatietä kulkiessa kuuluu iloiset tervehdykset joka puolelta. Me oltiin siellä sesongin ulkopuolella eli turisteja ei paljon ollut, ja ravintolat oli lähes tyhjiä vaikka niiden rantatuoleista on maailman upeimmat näköalat: turkoosi meri joka lyö aaltoja rantaan ja taustalla näkyvät Lombokin vuoret. Haittapuolena oli kuitenkin ärsyttävät myyjät jotka oli löytäneet tiensä jopa sinne. Aina kun odoteltiin ruokaa ravintolassa tai kun makoiltiin rannalla, jonkin sortin tyrkyttäjää tuli sinnekin häiritsemään ja inttämään että juuri heidän helmet tai sarongit on saaren parhaimpia. Selkeä "ei kiitos" ei heille riittänyt, ja koetaan muutenkin hirveän epäkohteliaaksi Aasiassa. Parhaiten meni asia perille jolloin sanottiin "maybe tomorrow" jolloin he poistui paikalta toiveikkaina seuraavia matkailijoita kiusaamaan.
Taustalla näkyy miten Lombokilla myrskyää, mutta meidän rannalla paistaa aurinko
Aurinkolasku ja Happy Hour Gili Airilla
Viiden päivän rentouttavan saarielon jälkeen me palattiin Balille Kutaan viimeiseksi yöksi. Pakko sanoa tässä, miten meitä taas huiputettiin kotimatkalla. Koko juttu alkoi siitä kun mietittiin miten mennään Gililtä takaisin Balille. Oltaisiin voitu lentää, mutta juuri haluamanamme päivänä ei ollut enää vapaita paikkoja. Gililtä menee myös tunnin pikaveneitä suoraan etelä-Balille, mutta keinuvat pikavenekyydit jännitti erityisesti mua, koska tulen niin huonovointiseksi ja koska paikallisista veneistä on kuullut yhtä jos toista juttua. Pikavene osoittautui kuitenkin helpoimmaksi vaihtoehdoksi, ja onneksemme kuultiin että yksi pikaveneistä on isompi 60 hengen bootti mikä kaiken järjen mukaan ei ole yhtä epävakaa kuin joku pikku purkki. Liput oli vähän kalliimmat, mutta ei haitannut koska ajateltiin että kun kerran päästään turvallisesti perille ja hienommalla veneelläkin niin kyllä siitä sitten mielellään vähän maksaakin. Lähtöpäivänä menin Papun kanssa maksamaan meidän laivamatka ja kysyttiin täyttyykö vene. Meille sanottiin, että 35 lippua on myyty. Me kaikki laivamatkustajat keräännyttiin satamaan ja kohta sinne laituriin seilasikin pikkuruinen vene. Naurettiin vähän, että eihän tämä nyt se iso 60-hengen risteilijä ole, mihin me ollaan ostettu liput. Mutta kyllä vaan, meitä ruvettiin sitten ohjaamaan minilaivaan. Aloin ensin peräämään, että missäs se iso risteilijä on, jolloin sanottiin että "rikki". Selvästi ei haluttu laittaa vesille niin isoa venettä kun oli sen verran vähän matkustajia. Sanoin sitten että meidän tulee saada osa rahoista takaisin koska me maksettiin enemmän juuri siksi että saadaan ison laivan risteilyelämys. Mies kohautteli harteitaan ja sanoi että rahat on lähetetty Balille jo aikaisemmin. Ai miten niin! Me oltiin maksettu Papun kanssa 15 minuuttia sitten. Kyllä näki miten hankalia asiakkaita kannattaa kohdella: työntää syrjemmälle kunnes ne rauhoittuu. Todettiin, ettei meillä ole mitään mahdollisuutta saada rahasta takaisin, koska myyjät siirtyi heti takavasemmalle ja jos me puhuteltiin niitä, ne ei yhtäkkiä tienneet enää mitään. Pahinta oli kuitenkin se, että pikku laivamme katossa luki isoin kirjaimin että laivan kapasiteetti oli 25 henkilöä ja mehän oltiin kuultu jo aiemmin että matkustajia oli 35, ja miehistöönkin kuului ainakin viisi henkilöä. Rupesin sitten kuulustelemaan miehistöä, että onko tämä edes turvallista kun meidät kaikki tungetaan tuohon pikku paattiin. Miehistö sanoi vaan ettei ne ikinä ylittäisi turvallisuusmääräyksiä. Kysyin tietääkö ne edes, kuinka monta meitä matkustajia on? Miehet kohautteli harteitaan ja sanoi lopulta, että jos ei haluta kyytiin niin ei tarvi mennä, mutta meille ei jäänyt enää muuta vaihtoehtoa koska seuraavan laivan tilanne olisi todennäköisesti ollut ihan samanlainen tai vielä pahempi. Me istuttiin siellä tiiviisti kuin sillit purkissa ja pelättiin että mennäänköhän meren pohjaan. Ei olisi meinaa ollut ollenkaan eka kerta kun laivaonnettomuuksia tapahtuu siellä, mutta onneksi me päästiin kuitenkin kuivina satamaan. Olin vaan niin kiukkuinen koska taas tuli muistutus eräiden paikallisten mentaliteetista: mitä väliä turvamääräyksillä tai ihmisten hengellä, tai millään muullakaan, kunhan vaan saadaan tuottoa toiminnasta.
Kutassa meillä oli mahtava neljän tähden hotelli varattuna missä nautittiin vielä uima-altaasta, Kutan rannan auringonlaskusta ja rantakadun tunnelmallisista ravintoloista. Just ja just mahtuikin kaikki tuliaiset laukkuihin! Kaiken kaikkiaan oli silti aivan upea lomareissu, nähtiin ja koettiin niin paljon, ja ihanaa että sain vierailijoita kotoa. Samalla mulle tuotiin sadekaudella hyödylliseksi tulevat kumisaappaat, hapankorppuja ja vaikka mitä muuta! Kiitos perheelle, että tulitte mua katsomaan!!
Lisää kuvia Balilta ja Lombokilta löytyy Pauliinan facebookista!
Kutassa meillä oli mahtava neljän tähden hotelli varattuna missä nautittiin vielä uima-altaasta, Kutan rannan auringonlaskusta ja rantakadun tunnelmallisista ravintoloista. Just ja just mahtuikin kaikki tuliaiset laukkuihin! Kaiken kaikkiaan oli silti aivan upea lomareissu, nähtiin ja koettiin niin paljon, ja ihanaa että sain vierailijoita kotoa. Samalla mulle tuotiin sadekaudella hyödylliseksi tulevat kumisaappaat, hapankorppuja ja vaikka mitä muuta! Kiitos perheelle, että tulitte mua katsomaan!!
Lisää kuvia Balilta ja Lombokilta löytyy Pauliinan facebookista!
25.10.2009
Back in Jakarta
Wonderful holiday with family is over and I returned to Jakarta a few hours ago. Bali & Lombok are nice, so exciting, but I'll deliver the travel stories a bit later. Mostly it was lovely to see mum, Jasmine and Pauliina. I've only been away for 2 months, but it feels like eternity.
My room back in Jakarta was locked for the 11 days I was away and therefore there hasn't been any cleaning either. When I opened the door, I discovered hundreds of little dead flies covering the floor. Extremely disgusting and strange! I have no idea how the flies appeared there (aircon has been off all the time I've been away) and how come they are dead. Someone from my residence's staff came to witness the mystery, and then the cleaner cleaned the whole floor. I then sprayed super strong insect repellent in every corner and the fumes were even about to make me pass out. The worst is over so to say, but I have now learned that here in the tropics I have to order room cleaning for all the times I'll be away.
I went to buy food and water and Jakarta seems different. No "hello misters", nobody harassing me in any way except for just one guy offering an ojek ride, in vain of course. On my home street, two elderly Chinese gentlemen were sitting by the streetside, and when I passed they smiled and nodded. Even a little step of progress was discovered on my way to the food store: a little wooden "bridge" helping to cross a roadside dirt dike has been replaced with proper concrete. I found a "hair fall solution"-shampoo in the supermarket which will hopefully do something against my extreme hair loss situation, which is caused by the tap water and also is a concern of some other westerners I know here. Jakarta doesn't feel so hot either, even if it's supposed to be 34 degrees. When I came back from shopping, the room was spotless and I decorated my wall of memories with autumn leaves from Finland, while watching Sex and the City-movie on TV. I'm ready for the coming two months before it's time for the next holiday, and decided that Jakarta is not such a terrible place after all. :)
My room back in Jakarta was locked for the 11 days I was away and therefore there hasn't been any cleaning either. When I opened the door, I discovered hundreds of little dead flies covering the floor. Extremely disgusting and strange! I have no idea how the flies appeared there (aircon has been off all the time I've been away) and how come they are dead. Someone from my residence's staff came to witness the mystery, and then the cleaner cleaned the whole floor. I then sprayed super strong insect repellent in every corner and the fumes were even about to make me pass out. The worst is over so to say, but I have now learned that here in the tropics I have to order room cleaning for all the times I'll be away.
I went to buy food and water and Jakarta seems different. No "hello misters", nobody harassing me in any way except for just one guy offering an ojek ride, in vain of course. On my home street, two elderly Chinese gentlemen were sitting by the streetside, and when I passed they smiled and nodded. Even a little step of progress was discovered on my way to the food store: a little wooden "bridge" helping to cross a roadside dirt dike has been replaced with proper concrete. I found a "hair fall solution"-shampoo in the supermarket which will hopefully do something against my extreme hair loss situation, which is caused by the tap water and also is a concern of some other westerners I know here. Jakarta doesn't feel so hot either, even if it's supposed to be 34 degrees. When I came back from shopping, the room was spotless and I decorated my wall of memories with autumn leaves from Finland, while watching Sex and the City-movie on TV. I'm ready for the coming two months before it's time for the next holiday, and decided that Jakarta is not such a terrible place after all. :)
12.10.2009
Selamat malam!
Hey! Just a little update from down south. Days follow pretty much the same pattern, with much work, some gym, then home and sleep. I’m very happily surprised that I still have two arms – because cars are sometimes driving extremely close with extreme speed, so that they almost touch you. We’re also clearly entering the rain season here and the city has changed. Around Mega Kuningan, the nicer area with many embassies and five star hotels, there are no beggars but when it rains, young boys appear on the streets with huge umbrellas and offer to escort you, keeping you dry from the rain for some little fee. The city sewage system is also either useless or it rains so incredibly much, that whenever it rains the streets are absolutely flooded. This causes painstaking traffic jams all over the place and moving anywhere in a car is a nightmare. Last Monday I was on my way to Jakarta International Community Choir rehearsal, which actually is just 8-10 km from my place, but I ended up sitting in the taxi for 1,5 hours until I got there. Both me and the driver were going crazy with honking cars and mopeds everywhere around us. From now on I hope from the bottom of my heart that it doesn’t rain on Mondays when it’s my choir day.
While you’re sitting in the traffic jams, watching the taxi meter rising, poor children usually appear from the darkness and stand behind the taxi window with cute puppy eyes begging for money. Sometimes they sell something, sometimes they sing, and it doesn’t apply to kids only; last time I saw a pregnant girl standing in the 35 degrees heat outside my window with her huge belly, singing and playing an ukulele. Poverty is everywhere and it’s tough to see. It’s still really hard to pass a poor woman sleeping on the street with an almost naked newborn baby sleeping by her side.
Darkness falls always at 18:00 and with it, the rats and cockroaches come to the streets. I don’t think I know anything more disgusting than rats and cockroaches. They run around and you really need to watch your step. On my home street Jalan Tiong there’s a dead rat body flattened by cars – you can just see the fur on the pavement and its disgusting, long, thick rat tail. I try not to look at it every day I go to work.
One of the hardest things is, however, standing out from the crowd so much, and people let you know that you are a stranger here. Most of the time they just want to greet me in a friendly way, ”hello mister” is the most common way (most of the time that’s all they can say in English). All the hello-misters, how-are-you-misses, good-morning-madams etc are said in a friendly way but are very exhausting. So dear Indonesians, thank you for the friendliness you show towards foreigners, but please don’t be upset if you don’t always get the most positive, excited response – it’s because you are probably the 100th person to show this special attention to us during that same day. Oh and while I’m at it, dear motorcycle-taxi (ojek)-drivers, if I want to have a ride on your death trap, I will come and let you know, you don’t need to stand by my ear, pull my sleeve and keep repeating your ”ojek ojek ojek” mantra!
Quite expectedly, I have also got sick. This Saturday I went to a nice shopping centre called Grand Indonesia with Catharina from the Danish embassy and we had lunch in a food court. I ate Indonesian Mie Goreng, which is like fried noodles. As soon as my plate was empty, my stomach started aching terribly. Catharina and I were supposed to go to the cinema but I just had to go home, cause I couldn’t even stand upright anymore. I got the taxi home and crawled to my bed in incredible pain, until I was sick and it all came out. Surprisingly, also the stomach ache ended soon after that and I thought I had had a temporary food poisoning. Today I had lunch at an Indonesian café with my colleagues and immeadiately after eating the same pain returned. I couldn’t work, actually I couldn’t do anything else than crouch and hold my stomach, so the embassy driver took me to the SOS international health clinic. The service was outstanding and a pretty girl named ”Happy” took good care of me. The clinic was very nice and fresh and I am glad I have a good travel insurance ;) I’ve heard of so many weird diseases that travellers have had in this country that I was almost sure I’m either having typhoid, an amoeba or a parasite, but after the tests I heard to my great relief that I have neither. The only reason for my misery was that my stomach can’t handle local food. Indonesian food is quite spicy and oily and apparently the acids in my stomach reacted in this violent way. I am therefore not eating anymore Indonesian food – actually the pain was so bad that I don’t even feel sorry about it right now. I also heard my bacteria are totally messed up – I have too few good bacteria in my system which means natural yoghurt is on my daily menu now. I got some painkillers and nausea-preventing medicine and take it for a few days. Stomach continued aching until the evening and I only hope it will have passed 100% until tomorrow.
Despite having been sick I’m quite excited at the moment because the day after tomorrow it’s time for my first holiday! Work has been quite busy, so it sure is a well earned one. My mum and little sisters come to Bali for 10 days and I meet them there. We’re planning to do some shopping in Kuta, monkey-spotting and jungle trekking in Ubud and serious sunbathing and relaxing in the Gili islands off Lombok. In a couple of months Rob comes to Thailand to spend Christmas with me and we’re going to travel around there for a bit over 2 weeks, which is another major highlight of my time here. Now I’m so excited to go see my dear family soon that I’ve actually started packing record early, 2 nights before leaving!
Let me just finish with a little anecdote about Catharina. She’s a totally charming girl who, like all of us western girls, would not mind getting tanned. As you can imagine, there is a big culture difference, because here the beauty ideal is to be as white skinned as possible. Shops are full of whitening lotions and everytime we see them we agree that those lotions are the last thing we’d need or want :) On Sunday Catharina and I went to a local beauty parlour. I had a pedicure, and my hair was washed, blowdried and cut, and my total bill was 6 euros! It’s so nice to pamper yourself a little bit, because you know that soon you’re back in Scandinavia where you can never afford such a treat. Catharina had a hair mask and a manicure but she seemed somehow irritated. When we were leaving the parlour she whispered to me, obviously upset, that her manicure had got a terrible ending as she saw to her horror that the handcream, which was rubbed all over her hands and arms, contained whitening lotion. The coming days will show whether her tan, which she's worked so hard for, is soon just a memory. Poor Catharina!
6.10.2009
Bogor
Heippa taasen suomeksi! Oon valitettavasti nyt ihan jäljessä blogipäivityksistä. Työpäivät on pitkiä, töitten jälkeen oon yrittänyt kuntoilla salilla ja iltaisin ei juurikaan ole aikaa kirjoitella päivyriä tai tehdä muutakaan. Eniten harmittaa se, että bahasan opiskelu on jäänyt vähemmälle. Vaikka englannilla pärjää oikein hienosti, niin kyllä se bahasan osaaminen, edes auttavasti, helpottaa elämää monta kertaa täällä.
Puolitoista viikkoa sitten lauantaina meitä pohjoismaiden lähetystöjen harjoittelijoita huvitti käydä taas vähän Jakartan ulkopuolella, ja paikaksi valikoitui Bogor missä on Lonely Planetin mukaan aivan mahtava kasvitieteellinen puutarha. Bogor on pieni kaupunki Jakartasta etelään ja junalla matka kestää noin tunnin. Yllä kuvassa junavaunumme. Eikä muuten tämä reissu ainakaan kukkaroa rasittanut- junaliput maksoivat 11 000 rupiaa eli alle euron.
Perillä Bogorissa näytti olevan jonkin sortin markkinat pystyssä kadun varrella. Kadun kojuissa myytiin vaikka mitä! Jollain tyypillä oli valtavasti mini-kilpikonnia akvaariossa myytävänä, toisella oli ankanpoikia ja pari heppua istui kadun varrella pahvilaatikon kanssa, joka sisälsi liudan eläviä tipuja. Meiltä kaikilta loksahti suut auki kun huomattiin, että tiput oli värjätty kaikki erivärisiksi :D vielä tänäkään päivänä en saa päähäni kuinka niihin oli saatu niin tasainen ja pysyvä väri. Mistään maalista tai spraysta ei selvästikään ole kyse. Ylläolevan kuvan mies myi pieniä pupuja ja pyysi että ottaisin hänestä kuvan. Oli niin söpöjä pupuja että muistelin monta kertaa residenssini sääntöjä, että saisikohan sinne viedä lemmikkejä :)
Bogoria kuvaillaan pieneksi romanttiseksi kaupungiksi. Jos sinne kuulemma menee sinkkuna niin rakastuu ensimmäiseen näkemäänsä ihmiseen. Ihan selvä kikka saada turisteja paikalle :) Bogorin sanotaan myös olevan yksi Jaavan sateisimmista kaupungeista, mutta meidän siellä ollessa aurinko porotti tosi kuumasti. Vesikanistereille tuli käyttöä. Bogorin seutu on kumpuilevampaa maastoa ja pelkkä ajatuskin siitä, että päästään näkemään oikea puutarha missä on puita, luontoa ja nurmikkoa sai meidät ikionnellisiksi. Kasvitieteellinen puutarha olikin tervetullut elämys Jakartan jokapäiväisiin saasteisiin ja meluun, mutta valitettavasti ei me puutarhassakaan roskilta vältytty. Vaikka Idul Fitri oli ollut edellisenä viikonloppuna, monet ihmiset otti tämänkin viikon lomaa ja olivat näköjään myös löytäneet tiensä tänne puutarhaan. Useat indoperheet oli nurmella piknikillä. Puutarha on aivan valtava ja siellä on satoja erilaisia puita ja palmuja - mutta valitettavasti myös älyttömästi roskia joka paikassa. Puutarhan läpi meni joki jossa kellui roskalauttoja ja yksittäisiä muovipulloja. Pani ihan miettimään, mitähän kaikkien vierailijoiden pääsymaksurahoilla oikein tehdään. Ei ainakaan ylläpidetä puutarhaa.
Kävelyreitti tien laidassa
Bogorissa ei selvästikään oltu nähty paljon länsimaalaisia turisteja. Mihin tahansa me mentiinkään puutarhassa, meitä seurasi aina kymmenet uteliaat silmäparit. Jostain puun takaa työntyi esiin kameraa pitelevä käsi joka nappasi meistä vaivihkaa valokuvan. Toiset tuli suoraan kysymään, saako ottaa valokuvan. Alla kuva indonesialaisesta perheestä, joka halusi meidän kanssa kuvaan. Meidän naamat on nyt kymmenissä loma-albumeissa :) Yläpuolella kaksi herttaista koulutyttöä, jotka tuli haastattelemaan mua koska heidän piti viedä kouluun nahoitettu puhelu "natiivipuhujan" kanssa! Länsimaalaisen näköinen henkilö on heille näköjään syntyperäinen englanninkielen puhuja, ja mut kelpuutettiin tehtävään. Ainakin tarjottiin läsnäolollamme muille turisteille valokuvattavaa ja ihmeteltävää :)
Puolitoista viikkoa sitten lauantaina meitä pohjoismaiden lähetystöjen harjoittelijoita huvitti käydä taas vähän Jakartan ulkopuolella, ja paikaksi valikoitui Bogor missä on Lonely Planetin mukaan aivan mahtava kasvitieteellinen puutarha. Bogor on pieni kaupunki Jakartasta etelään ja junalla matka kestää noin tunnin. Yllä kuvassa junavaunumme. Eikä muuten tämä reissu ainakaan kukkaroa rasittanut- junaliput maksoivat 11 000 rupiaa eli alle euron.
Perillä Bogorissa näytti olevan jonkin sortin markkinat pystyssä kadun varrella. Kadun kojuissa myytiin vaikka mitä! Jollain tyypillä oli valtavasti mini-kilpikonnia akvaariossa myytävänä, toisella oli ankanpoikia ja pari heppua istui kadun varrella pahvilaatikon kanssa, joka sisälsi liudan eläviä tipuja. Meiltä kaikilta loksahti suut auki kun huomattiin, että tiput oli värjätty kaikki erivärisiksi :D vielä tänäkään päivänä en saa päähäni kuinka niihin oli saatu niin tasainen ja pysyvä väri. Mistään maalista tai spraysta ei selvästikään ole kyse. Ylläolevan kuvan mies myi pieniä pupuja ja pyysi että ottaisin hänestä kuvan. Oli niin söpöjä pupuja että muistelin monta kertaa residenssini sääntöjä, että saisikohan sinne viedä lemmikkejä :)
Bogoria kuvaillaan pieneksi romanttiseksi kaupungiksi. Jos sinne kuulemma menee sinkkuna niin rakastuu ensimmäiseen näkemäänsä ihmiseen. Ihan selvä kikka saada turisteja paikalle :) Bogorin sanotaan myös olevan yksi Jaavan sateisimmista kaupungeista, mutta meidän siellä ollessa aurinko porotti tosi kuumasti. Vesikanistereille tuli käyttöä. Bogorin seutu on kumpuilevampaa maastoa ja pelkkä ajatuskin siitä, että päästään näkemään oikea puutarha missä on puita, luontoa ja nurmikkoa sai meidät ikionnellisiksi. Kasvitieteellinen puutarha olikin tervetullut elämys Jakartan jokapäiväisiin saasteisiin ja meluun, mutta valitettavasti ei me puutarhassakaan roskilta vältytty. Vaikka Idul Fitri oli ollut edellisenä viikonloppuna, monet ihmiset otti tämänkin viikon lomaa ja olivat näköjään myös löytäneet tiensä tänne puutarhaan. Useat indoperheet oli nurmella piknikillä. Puutarha on aivan valtava ja siellä on satoja erilaisia puita ja palmuja - mutta valitettavasti myös älyttömästi roskia joka paikassa. Puutarhan läpi meni joki jossa kellui roskalauttoja ja yksittäisiä muovipulloja. Pani ihan miettimään, mitähän kaikkien vierailijoiden pääsymaksurahoilla oikein tehdään. Ei ainakaan ylläpidetä puutarhaa.
Kävelyreitti tien laidassa
Bogorissa ei selvästikään oltu nähty paljon länsimaalaisia turisteja. Mihin tahansa me mentiinkään puutarhassa, meitä seurasi aina kymmenet uteliaat silmäparit. Jostain puun takaa työntyi esiin kameraa pitelevä käsi joka nappasi meistä vaivihkaa valokuvan. Toiset tuli suoraan kysymään, saako ottaa valokuvan. Alla kuva indonesialaisesta perheestä, joka halusi meidän kanssa kuvaan. Meidän naamat on nyt kymmenissä loma-albumeissa :) Yläpuolella kaksi herttaista koulutyttöä, jotka tuli haastattelemaan mua koska heidän piti viedä kouluun nahoitettu puhelu "natiivipuhujan" kanssa! Länsimaalaisen näköinen henkilö on heille näköjään syntyperäinen englanninkielen puhuja, ja mut kelpuutettiin tehtävään. Ainakin tarjottiin läsnäolollamme muille turisteille valokuvattavaa ja ihmeteltävää :)
Random observations about Indonesia
- Nobody you don't know will keep a door open for you. If you keep a door open for a stranger coming after you, s/he will look confused.
- There's an obsession for nice smells. Public buildings, elevators, etc. have automatic sprayers which spray some nice smell every once in a while.
Also, anyone coming to Indonesia will notice that Finland and Indonesia don't have much in common. In fact, those countries have nothing in common at all. They are direct opposites of each other. Now after 5 weeks of life in Indonesia, I've finally come up with the only 2 things that those countries share:
- people's love for karaoke & coffee
- electric plugs are the same
- There's an obsession for nice smells. Public buildings, elevators, etc. have automatic sprayers which spray some nice smell every once in a while.
Also, anyone coming to Indonesia will notice that Finland and Indonesia don't have much in common. In fact, those countries have nothing in common at all. They are direct opposites of each other. Now after 5 weeks of life in Indonesia, I've finally come up with the only 2 things that those countries share:
- people's love for karaoke & coffee
- electric plugs are the same
1.10.2009
Earthquakes
Again some English language greetings from hot Jakarta. I don't know if anyone has managed to escape the news of one further earthquake in Indonesia. It's my third big earthquake during my one month time here, reports of minor quakes come in all the time. This earthquake took place yesterday close to southern Sumatra and the epicentre was close to the city of Pandang. It was measured 7.5-7.9 on the richter scale and at the moment of writing this, at least 450 people have died, thousands injured, and many more are still trapped in their collapsed houses.
The Finnish embassy in Jakarta has an emergency phone which can be reached 24/7.. it's for contacting someone from the embassy at all times in emergency situations. The embassy staff has made a rotational system, so that one of the Finnish staff members has the phone with him or her always one week at a time and is available for picking up the phone around the clock. During the time when they are on déjour, they have to be within reasonable distance from the office also, in case something happens and they are needed in Jakarta.
Yesterday I went to the gym after work where i saw my colleague, the one who was on crisis watch with The Phone this week. She said she had just been on a workout class when the phone rang, and it was our colleague who was on a business trip in Aceh and told us about the earthquake. After that the lines cut and we couldn't get hold of her anymore. We heard the news; it was a strong earthquake in Sumatra and was even felt in our high 26-floor office building in Jakarta as minor shaking. We were however still in the gym, telephone connections to Sumatra were totally blocked and nobody knew yet what kind of damage this quake had caused. My colleague had already reported to the ministry of Foreign Affairs in Finland and, as after every catastrophe, we needed to know if the Finnish citizens in the area were okay.
My gym-colleague needed to take a shower after her class and I offered to watch the phone during that time, in case there would be more information or in case somebody would report having been in the middle of the incident. And of course, during that 10 mins I watched the phone, the crisis department of the Ministry called and required more information about the event. They wanted to know how many Finns live in the area, they wanted to know a contact person from our embassy for the media. It was already around 7pm in the evening but my colleagues had to go back to the office to collect the contact info about all the Finns in the area to be able to call them and check that they are fine. There are only 19 Finnish citizens in that area who've given their contact info to the embassy so I wasn't called to duty.
I contacted mum, dad and Rob, told them about the quake and said I was ok, in fact I didn't even feel this earthquake as this country is huge and the epicentre is not really next door. But I'm just thinking how it would feel like for me if I hear that something's happened around the area in which someone I care about is, and if I wouldn't get hold of that person immeadiately it would drive me nuts. I went home from the gym and saw the news on TV, and that was actually the worst. They had actually been filming in the town of Pandang which was struck the worst. Even on the TV you can see the enormous trembling, mothers grab their babies and start running to an open area, followed by a bunch of crying children. They filmed families who just wept outside their collapsed houses and god knows how many of their loved ones are somewhere under the rubble. And everybody is crying. At some point I had to turn off the TV because I couldn't take hearing all that crying over and over again. I just followed the situation in the online news. But it's obviously hard to get any news from the area as the phone networks are overcrowded and some of the infrastructure is destroyed.
By the evening the number of dead reached 75 and many, many more people are still trapped under the ruins of their houses. The Indonesian government has already sent some help troops to the area to search for survivors from the ruins and to offer shelter and food for the people. The people are so poor, I don't even know what they can do. Just feel so sorry for Indonesia, having to live with this geographical situation, or "Ring of Fire" as they call it, villages and towns are destroyed once in a while and the reconstruction takes years.
This day at work is difficult, the attaché contacted the rest of the Finns in the area and some worried Finns contact us from Finland telling that their friends are somewhere here in Indonesia but can't get hold of them. All I can do is to follow the news to see how the situation develops. I heard that not long ago, this morning at 9am, Sumatra had an afterquake between the towns of Jambi and Bengkulu, measuring 7.0 on the Richter scale. I have no idea about amount of victims yet, or if there are any.
Around that time in the morning one of my colleagues came into the room and said she felt our office shaking and heard a crack. I didn't feel it at all, but these earthquakes are just constantly present and we have to learn to live with them. I'm never going to forget September 2nd, when the earthquake of West Java was felt very strongly here in Jakarta: our high office building was rocking from one side to another so hard that standing still was hard and we heard how the walls were cracking. Some walls in this building have now long cracks as a memory from that day. Someone said the only reason why this, and all the tens of tall buildings in Jakarta, didn't collapse was that the earthquake took place very deep down in the earth and quite far from Jakarta. Today, earthquake-instructions were distributed to all of us employees:
TIPS IN CASE OF EARTQUAKE:
1. During an earthquake
1.1 Indoors:
- Take cover under desks, tables, beds or brace yourself in a doorway and protect head, neck and eyes
- If you cannot shelter, drop to the ground with your back to the wall, cradle head with arms and protect neck and eyes with clasped arms
- Avoid glass partitions and windows
- Maintain position until shaking stops
1.2 In an elevator:
- Drop to the floor and protect head, neck and eyes
1.3 Outdoors:
- Drop to your knees and protect head, neck and eyes
- Maintain position until shaking stops
1.4 In a vehicle:
- Pull over to the side of the road but avoid stopping on or under overpasses or bridges
- Turn off ignition and set brake
- Remain inside the vehicle until the shaking has stopped
2. After an earthquake
2.1 Indoors:
- Check yourself and others for injuries and render first aid
- Avoid panicking and rushing to an exit
- Do not turn on lights or light any matches or naked flames such as cigarette lighters
- In a public space (malls, offices, restaurants...), wait the instructions from the building before trying to evacuate
- Evacuation is usually carried out in accordance to the fire evacuation plan
- If no instructions come, proceed calmly to an exit
- If fire escapes cannot be used, remain where you are and await assistance from the emergency services
- Never try to use an elevator
2.2 At home:
- Put on sturdy shoes to avoid injury from broken glass
- Check for fire hazards and shut off utilities if necessary
Unfortunately, I somehow can't see the point of going under a table if a quake hits while we're in the office and almost 20 floors come crashing down (Finnish embassy is in floor 9 out of 27). Well, the buildings are modern and built considering the realities of this region, so nobody has any reason to worry :) it is just a really creepy experience and I never want to live that again.
Well, back to work now. It's going to be a really tough day, one of the big electricity companies had a fire 2 days ago and electricity in the area in which I live and work is affected. While they are repairing the damages of the fire, our office runs on power generator and it means our air conditioning is not working normally and this whole day we didn't have any internet connection. That obviously hardens getting news from the earthquake sites... at the moment I'm prepared to go to a meeting with UN and Red Cross, they inform the embassies and NGOs about the situation... Glad the computers work with the help of the generator anyway, even if we are experiencing total power cuts every 1-2 hours or so :) Greetings from Indonesia! Let me tell you that life here is exciting.
The Finnish embassy in Jakarta has an emergency phone which can be reached 24/7.. it's for contacting someone from the embassy at all times in emergency situations. The embassy staff has made a rotational system, so that one of the Finnish staff members has the phone with him or her always one week at a time and is available for picking up the phone around the clock. During the time when they are on déjour, they have to be within reasonable distance from the office also, in case something happens and they are needed in Jakarta.
Yesterday I went to the gym after work where i saw my colleague, the one who was on crisis watch with The Phone this week. She said she had just been on a workout class when the phone rang, and it was our colleague who was on a business trip in Aceh and told us about the earthquake. After that the lines cut and we couldn't get hold of her anymore. We heard the news; it was a strong earthquake in Sumatra and was even felt in our high 26-floor office building in Jakarta as minor shaking. We were however still in the gym, telephone connections to Sumatra were totally blocked and nobody knew yet what kind of damage this quake had caused. My colleague had already reported to the ministry of Foreign Affairs in Finland and, as after every catastrophe, we needed to know if the Finnish citizens in the area were okay.
My gym-colleague needed to take a shower after her class and I offered to watch the phone during that time, in case there would be more information or in case somebody would report having been in the middle of the incident. And of course, during that 10 mins I watched the phone, the crisis department of the Ministry called and required more information about the event. They wanted to know how many Finns live in the area, they wanted to know a contact person from our embassy for the media. It was already around 7pm in the evening but my colleagues had to go back to the office to collect the contact info about all the Finns in the area to be able to call them and check that they are fine. There are only 19 Finnish citizens in that area who've given their contact info to the embassy so I wasn't called to duty.
I contacted mum, dad and Rob, told them about the quake and said I was ok, in fact I didn't even feel this earthquake as this country is huge and the epicentre is not really next door. But I'm just thinking how it would feel like for me if I hear that something's happened around the area in which someone I care about is, and if I wouldn't get hold of that person immeadiately it would drive me nuts. I went home from the gym and saw the news on TV, and that was actually the worst. They had actually been filming in the town of Pandang which was struck the worst. Even on the TV you can see the enormous trembling, mothers grab their babies and start running to an open area, followed by a bunch of crying children. They filmed families who just wept outside their collapsed houses and god knows how many of their loved ones are somewhere under the rubble. And everybody is crying. At some point I had to turn off the TV because I couldn't take hearing all that crying over and over again. I just followed the situation in the online news. But it's obviously hard to get any news from the area as the phone networks are overcrowded and some of the infrastructure is destroyed.
By the evening the number of dead reached 75 and many, many more people are still trapped under the ruins of their houses. The Indonesian government has already sent some help troops to the area to search for survivors from the ruins and to offer shelter and food for the people. The people are so poor, I don't even know what they can do. Just feel so sorry for Indonesia, having to live with this geographical situation, or "Ring of Fire" as they call it, villages and towns are destroyed once in a while and the reconstruction takes years.
This day at work is difficult, the attaché contacted the rest of the Finns in the area and some worried Finns contact us from Finland telling that their friends are somewhere here in Indonesia but can't get hold of them. All I can do is to follow the news to see how the situation develops. I heard that not long ago, this morning at 9am, Sumatra had an afterquake between the towns of Jambi and Bengkulu, measuring 7.0 on the Richter scale. I have no idea about amount of victims yet, or if there are any.
Around that time in the morning one of my colleagues came into the room and said she felt our office shaking and heard a crack. I didn't feel it at all, but these earthquakes are just constantly present and we have to learn to live with them. I'm never going to forget September 2nd, when the earthquake of West Java was felt very strongly here in Jakarta: our high office building was rocking from one side to another so hard that standing still was hard and we heard how the walls were cracking. Some walls in this building have now long cracks as a memory from that day. Someone said the only reason why this, and all the tens of tall buildings in Jakarta, didn't collapse was that the earthquake took place very deep down in the earth and quite far from Jakarta. Today, earthquake-instructions were distributed to all of us employees:
TIPS IN CASE OF EARTQUAKE:
1. During an earthquake
1.1 Indoors:
- Take cover under desks, tables, beds or brace yourself in a doorway and protect head, neck and eyes
- If you cannot shelter, drop to the ground with your back to the wall, cradle head with arms and protect neck and eyes with clasped arms
- Avoid glass partitions and windows
- Maintain position until shaking stops
1.2 In an elevator:
- Drop to the floor and protect head, neck and eyes
1.3 Outdoors:
- Drop to your knees and protect head, neck and eyes
- Maintain position until shaking stops
1.4 In a vehicle:
- Pull over to the side of the road but avoid stopping on or under overpasses or bridges
- Turn off ignition and set brake
- Remain inside the vehicle until the shaking has stopped
2. After an earthquake
2.1 Indoors:
- Check yourself and others for injuries and render first aid
- Avoid panicking and rushing to an exit
- Do not turn on lights or light any matches or naked flames such as cigarette lighters
- In a public space (malls, offices, restaurants...), wait the instructions from the building before trying to evacuate
- Evacuation is usually carried out in accordance to the fire evacuation plan
- If no instructions come, proceed calmly to an exit
- If fire escapes cannot be used, remain where you are and await assistance from the emergency services
- Never try to use an elevator
2.2 At home:
- Put on sturdy shoes to avoid injury from broken glass
- Check for fire hazards and shut off utilities if necessary
Unfortunately, I somehow can't see the point of going under a table if a quake hits while we're in the office and almost 20 floors come crashing down (Finnish embassy is in floor 9 out of 27). Well, the buildings are modern and built considering the realities of this region, so nobody has any reason to worry :) it is just a really creepy experience and I never want to live that again.
Well, back to work now. It's going to be a really tough day, one of the big electricity companies had a fire 2 days ago and electricity in the area in which I live and work is affected. While they are repairing the damages of the fire, our office runs on power generator and it means our air conditioning is not working normally and this whole day we didn't have any internet connection. That obviously hardens getting news from the earthquake sites... at the moment I'm prepared to go to a meeting with UN and Red Cross, they inform the embassies and NGOs about the situation... Glad the computers work with the help of the generator anyway, even if we are experiencing total power cuts every 1-2 hours or so :) Greetings from Indonesia! Let me tell you that life here is exciting.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
