Eka päivä Jakartassa...

...Oli eilen. En ihme kyllä herännyt niihin rukouksiin klo 4.30 mutta iltapäivällä kuulin rukouksia senkin edestä!

Aamulla päätin tutustua lähiseutuun ja uskaltauduin yksin Jakartan kaduille. Respassa oli ikäiseni kiva tyttö Grace töissä ja kysyin siltä mistä voisin ostaa vettä. Se lupasi tilata mulle kokonaisen galloonan huoneeseeni mikä oli aivan loistavaa. Pönikkä odotti sängyn vieressä parin tunnin päästä, maksoi vain 50 senttiä!!! Mutta en ole vielä keksinyt miten saan sen auki. No ehkä se on hyvä tekosyy ruveta koputtelemaan naapureiden oviin ja tutustua heihin.

Päätin siis lähteä parin kilometrin päässä sijaitsevaan ostoskeskukseen Mal Ambasadoriin joka myös on lähikauppani. Kysyin respasta miten sinne mennään, jolloin respa lupasi tilata taksin. Sanoin että kävelisin mieluummin, johon Grace nauroi ja sanoi ettei Jakartassa kävellä. Kävelin silti, mutta ymmärsin pian mitä se tarkoitti.

Kuljin jonkun valtavan pääkadun vartta joka näytti lähinnä moottoritieltä. Kolme kaistaa molempiin suuntiin ja autot, mopot ja muut kulkuneuvot vaan suhahteli ohi tööttäillen. Tilannetta hankaloitti se, ettei mitään kävelytietä ollut ja autot kurvaili ihan surutta vierestä. Ihmeellistä, miten täällä on isoja lasisia toimistorakennuksia sekä pilvenpiirtäjiä ja kurjia hökkeleitä vierekkäin. Tien vieressä meni monessa kohtaa likavesiojia missä kelluu kaikenlaista moskaa. Välillä oli tosi jännää sompailla ojien ja autojen välissä mutta hengissä selvittiin.

Mua oli jo etukäteen varoitettu siitä, että vaalea tukka kiinnittää paljon huomiota, joten olin jo ihan varautunut kommentteihin ja tervehdyksiin. Teitten varsilla istuskeli paljon miehiä, toiset kojujen takana ja toiset vaan varjossa toimettomana. Kaikki hymyili mulle iloisesti ja kuulin sata "hello miss"-tervehdystä ja yhden hello misterinkin :) Hymyilin vaan ja vastasin yhtä iloisesti "hello hello". Siis ei ne olleet mitään ällöttäviä vihjailuja, vaan iloisia tervehdyksiä vaan. Joiltakin tervehtijöiltä jouduin kysymään reittiohjeita, ja todella avuliaasti aina osoittivat tien. Vaikka köyhyys on aivan käsinkosketeltavaa niin ihmiset on ihmeen hymyileviä ja iloisia. Olin laittanut tukan nutturalle ja isot aurinkolasit päähän mut kyllähän mut silti bongattiin. Ehkä siksi, että olin ainoa tollo joka käveli pääkadun reunaa :)

Olin kuolla janoon siinä vaiheessa kun pääsin Mal Ambasadoriin, ja muistin ettei julkinen vedenjuonti ole sopivaa. En halunnut loukata ketään joten yritin pärjäillä vaan. Ostoskeskus oli sinänsä vähän pettymys - esim vaatteet kyllä oli halpoja (t-paidat alle euron!) mutta kauheampia kuin perähikiän muoti-Pirjossa joten tankoon jäivät. Noh, tämä oli kuulemma kaupungin edullisin ostari joten tähtään korkeammalle ensi kerralla. Vaikkei ostarissa sisällä enää tervehditty kuten kadulla, tuntui että kaikki tuijottaa jatkuvasti, ja ulkopuolella jotkut autoilijat näytti nauttivan suunnattomasti kun ne mun kohdalla tööttäsi ja hyppäsin melkein likaojaan :) Oli ihan ikävä Suomea missä olen täysin näkymätön. Huomion keskellä oleminen on todella rasittavaa, ja ehkä vähän pelottavaakin.

Ostarissa on supermarket Carrefour missä shoppailin vettä ja jotain ruokaa. Laskusta tuli noin 15 € mikä oli kuitenkin suurempi summa kuin mitä osasin odottaa. Tämän verran tietyt jutut maksoi:
- wc-paperi 4 rullaa: 0,50 €
- volvic vesi 3 litraa: 2,50 €
- käsisaippua 1 €
- kylpypyyhe 6 €
- jääkahvi 1,20 €
- activiajugurttia x 4: 0,80 €

Mulle kävi kaupassa nolosti, kun en halunnut ottaa kaikkea käteistä mukaan, mulla oli vain 200.000 rupiaa ja ostokset teki 210.000 joten pyysin poistamaan yhden appelsiinimehun jonka luulin olevan helppoa, mutta väärin meni :) Myyjä nosti punaisen viirin ylös ja huitoi sillä, jolloin luoksemme tuli täti joka perui kaupan avainkortillaan. Tänä aikana kassaneiti kirjoitti tuotteen nimen ja hinnan lomakkeeseen jonka allekirjoittivat hän itse sekä aputäti. Kun vihdoin pääsin lähtemään kaupasta olin kuolla janoon totaalisesti. Olin ajatellut ottaa taksin takaisin kotiin mutta kaikki rahat meni kauppaan joten ei muuta kuin moottoritietä tarpomaan. Herätin taas huvitusta raskaiden kassieni kanssa mutta pääsin kuin pääsinkin elävänä kotiin, join huoneeni suojissa litran vettä ja menin kylmään suihkuun. Vain parin tunnin reissu, mutta niin rasittava! Mietein, että jos joku taas kysyy onko Suomessa kylmä, vastaan että totta helkkarissa on, ja että se on ihanaa!

Iltapäivällä sain kuulla rukouksia joita tuli noin klo 15, 17 ja 19 kaiuttimista kaduilla ja kuului siis mainiosti munkin huoneeseen. Kyllä oli erikoista! Kuulostaa joikaamiselta, mutta on monotonisempaa. Huomasin myös, että huoneeni lattialla juoksi pikkuriikkisiä muurahaisen näköisiä ötököitä. Tapoin ne kaikki, mutta pelkään että ne kostaa vielä isommalla porukalla. Illalla tein ihanan löydön, asuntolan keittiö on ulkona talon kattoterassilla, mistä on aivan mieletön näköala kaupungin yli. Kahdelta yöllä heräsin taas rukoiluun.