Sairaslomalla...

Ja taitaa olla taas pienen pävityksen paikka! Mitä onkaan tapahtunut viime päivityksestä kahdeksan päivää sitten? Vastaus: ei paljon mitään!

Viime uutisten mukaan mun elimistöön oli siis päässyt sinnikäs loinen. Valitettavasti se taisi viihtyä mun suolessa niin hyvin, ettei antanut vahvojen antibioottienkaan häätää sitä pois. Aloin viikko sitten metronidazol-antibioottikuurin tätä loista vastaan. Lääkäri määräsi 750 mg kolmesti päivässä ja varoitti että siitä voi tulla huono olo. Seuraavat päivät oli kärsimystä. Koko ajan tuntui, että tulee oksennus. Makuuasennossa oli ihan hyvä olla, mutta jos istumaan nousi niin tuntui että laatta lentää heti. Aika pian olin siis vuoteen omana. Myös antibiootista aiheutuva ällöttävä metallinmaku suussa edesauttoi voimaan pahoin. Eikä todellakaan tehnyt mieli syödä yhtään mitään. Antibiootti pitää ottaa ruuan kanssa, ja mun tuttu kaurapuuroni teki tehtävänsä. Neljännen kaurapuuropäivän jälkeen alkoi kuitenkin olla todellisia vaikeuksia saada sitä alas. Piti keskittyä jokaiseen lusikalliseen, rauhassa, niin että vatsassa olisi jotain. Tätä seurasi viikonloppuna hyvin voimakas selkäsärky ja kun vessassa huomasin virtsan olevan aivan ihmeellisen tummaa, soitin lääkärille uudestaan ja kysyin mitäs tää nyt on.

Lääkäri käski tulla klinikalle uudestaan, minne menin suoraan puhelun jälkeen sunnuntaina. Loisen tappamiseen tarkoitettu antibiootti oli jo tässä vaiheessa heikentänyt mua paljon, ja käveleminen oli yhtä huojumista ja tietysti jännitti, koskahan lentää puurot katuun. Klinikalla virtsanäytteestä paljastui hyvin uhkaavan näköinen virtsatientulehdus. Tuloksia odotellessa mun oli hyvin vaikea olla odotushuoneessa tuolilla istuma-asennossa, ja mut ohjattiin sängylle. Siellä pötköttäessäni lääkäri tuli kyselemään vointia, ja sehän ei olisi voinut olla paljon huonompi. Tämä lääkäri kysyi kuinka paljon metronidazolia mulle määrättiin, ja kun sanoin että 750 mg x 3 hän hämmästeli että se on kyllä liikaa mun kokoon nähden. Käski pitää vuorokauden tauon aineesta ja jatkaa sitten 500 mg x 3 annoksella. Olin niin huonona etten olisi päässyt klinikalta pois, joten mulle annettiin pahoinvointia estävää ainetta suoraan suoneen. Vaapuin kotiin ja sairaspetiini. Lääkärit olivat virtsatietulehduksesta hyvin huolissaan ja määräsivät mut ultraääneen seuraavana päivänä. Huomasin myöhemmin sairaalalaskusta, että olivat sitten veloittaneet mua 15 euroa tuosta sänkynsä käytöstä :D ja peräti myös pahoinvointilääkkeen pistokohtaan laitetusta laastarista!

Maanantaina siis uudestaan klinikalle, ultraääni vuorossa. Onneksi sieltä ei löytynyt mitään ihmeellistä.
Oon tässä matkalla kolhiintuessani tullut hyvin epäluuloiseksi paikallisia lääkäreitä kohtaan, ei vähiten siksi että edellinen lähes tainnutti mut melkein tuplasta antibioottimäärästä. Joten keksin pyytää nyt päästä heidän kansainvälisten neuvonantajiensa puheille. SOS-klinikallahan on myös länkkärilääkäreitä töissä, mutta koska Indonesiassa ulkomaalainen ei saa harjoittaa lääkärin ammattia, he ovat vain "neuvonantajia" mutta eivät siis saa määrätä lääkkeitä. Lääkäri kysyi että mitä antibioottia virtsatietulehdukseeni käytettiin - vastaus: ei mitään! Huomasin vasta itsekin siinä, että se oltiin todettu sunnuntaina ja ilmeisesti mua silloin tavannut lääkäri oli dokumentteihinsa kirjoittanut sopivan antibiootin nimen, muttei ollut muistanut antaa sitä mulle. Itsehän olin edellisenä päivänä ollut niin lääkepöllyissä etten ollut muistanut kysyä. Noh, uudet antibiootit kehiin ja popsin kahta antioottia vuoteessani koko viikon. Välillä oli niin huono olo etten voinut kirjoittaa edes tekstaria - ja suussa tuntuvan maun takia vesikin oksetti.

Keskiviikkona oli kauan odotetun tilaisuuden aika - Suomen Suurlähetystön itsenäisyyspäivävastaanotto suurlähettilään residenssillä, mihin oli kutsuttu 600 vierasta ja kunniavieraana presidentti Martti Ahtisaari! Sinne oli pakko päästä, ja sain kuin sainkin korkkarit jalkaan ja tukan kammatuksi - huojuin kutsuille, otin pari valokuvaa ja taksilla takas sänkyyn.

Loppuviikon vietin sängyssä ja eilen perjantaina oli vihdoinkin viimeisten antibioottitablettien aika. Ironista että jouduin viettämään koko viikon sängyssä - en enää itse sairauksien vaan niiden lääkitysten takia. Tänäaamuna menin sitten antamaan virtsa- ja ulostenäytteet nähdäkseni onko antibiootit tehonneet. Onneksi virtsan lukemat oli ennallaan, eli se vaara ohi. Mutta loinen ei ollut poistunut mihinkään. Valitettavasti kuulun siis niiden 50% joukkoon joita metronidazol ei auta. Ja tosiaan, tuntuu kuin tuolla mahassa joku elävä otus lymyilisikin. Vatsassa käy kova mekkala, se on ison ja turvonneen näköinen, hyvin kosketusarka ja jos syön jotain, mahalaukun seinämiä polttelee terävästi. Loinen kommentoi ruokavalintojani äänekkäästi möyryämällä ja mahalaukun seinämiä jyskien. Kyllä välillä on pannut miettimään, kunpa ei vanhanakaan tarvisi paljon sairauksista kärsiä. Mutta yritän pysyä toiveikkaana jos saisi tuon viheliäisen vieraan vielä karkotettua. Sain uuden seitsemän päivän antibioottikuurin - onneksi jotain eri valmistetta, jossa ei pitäisi olla niin pahat sivuvaikutukset. Sapettaa silti kun viikon taistelu olikin tehty ihan turhaan. Mulla on nyt kahden kuukauden sairastelun myötä lähtenyt Indonesiassa noin 5 kg painoa pois, mutta ei huolta, kyllä meikäläiselle ne vielä takaisin tulee ;) nyt uudella kuurilla ensi viikkoon!